Pakko tunnustaa. Tätä postausta olen lykännyt viimeiseen saakka. On nimittäin aika sanoa näkemiin. Voi huokaus ja haikeus, mutta: Luonnonkihara-blogini muuttaa täältä Evitan nettisaitilta uuteen kotiin. Löydät jatkossa Luonnonkiharan täältä.
Viime keväänä, kun aloitin elämäni ensimmäisen kerran bloggaajana, elämäni oli isossa murroskohdassa. Toimittajana oleminen on minulle koko aikuisikäni ollut enemmän kuin työ, se on ollut tapa olla olemassa. Sitten se pieni ääni sisällä alkoi sanoa jotain muuta. Se ääni, jota olen aina ratkaisuissani kuunnellut. Se jota myös sydämen ääneksi sanotaan.
Minun vain piti kerätä vähän aikaa rohkeutta luopua yhdestä unelmasta, jotta voisin antaa tilaa sille toiselle, vihdoin toteutuneelle. Sille, että olin tullut pienen pojan äidiksi. Se on juuri nyt ylivoimaisesti arvokkain ja merkityksellisin asia elämässäni. Minulla vain kesti vähän aikaa tajuta, että jokin elämässäni, arvoissani, oli pysyvästi muuttunut.
On tullut aika kiittää teitä kaikkia. Minulle on ollut etuoikeus kuulua tällä sivulla bloggaavien Evita-naisten rinkiin. Kiitos, blogisiskot, ajatuksistanne, kommenteistanne ja yhteisistä hetkistä niin verkossa kuin kasvotusten. Kaunis kiitos teille, kaikille blogivierailleni ja erityisen lämmin halaus kaikille teille, jotka olette kommentoineet postauksia: kerroitte oman elämänne tarinoita, annoitte loistavia vinkkejä ja kiinnostuitte kysymään lisää.
Vaikka olin toimittajana tehnyt pitkään töitä ja päätoimittajana useamman vuoden kirjoittanut pääkirjoituksia, olen ollut ihan noviisibloggaaja, Luonnonkihara on minun ensimmäinen blogini. Lehden pääkirjoituksia luultavasti on paljon korkeampi kynnys kommentoida, joten viehätyin bloginpitäjänä siitä, miten nopeasti ja sykähdyttävästi keskustelu ja kommentit ottavat täällä verkossa tuulta siipiinsä.
Jatkossa Luonnonkihara kiertyy vielä tiiviimmin elämänmuutokseni ja Musa-poikani ympärille. Unohtamatta kuitenkaan niitä pieniä ihania asioita arjessa, jotka tekevät minut, niin, uskallan sanoa että onnelliseksi.
Nyt otan (ison) palan tuoretta porkkanakkua tähän viereeni sohvalle. Jatketaan juttelua!
Niin toimittajana kuin lehden lukijana minulle läheisimpiä juttuja ovat aina olleet hyvin tehdyt henkilöhaastattelut. Sillä tarinat yhdistävät meitä. Vaikka emme olisikaan kokeneet välttämättä samoja asioita, voimme kokea samoja tunteita haastateltavan tarinaa lukiessamme. Evitan päätoimittajana ollessani mietin aina elämänmuutoksestaan kertovien ihmisten tarinoissa erityisen paljon sitä, miten tuo muutos on ihan konkreettisesti näkynyt heidän arjessaan. Sillä yksityiskohdilla on suuri todistusvoima. Millaiset pienet, mutta merkittävät asiat olivat toisin?
Ja nyt, tätä Luonnonkihara-blogia pitäessäni olen halunnut jakaa niitä ajatuksia ja tuntemuksia, jotka ovat askarruttaneet, murehduttaneet ja ilahduttaneet minua tässä omassa uudessa elämäntilanteessa. Nyt on kulunut puoli vuotta siitä, kun luovuin päätoimittajan työstä ja asetin elämäni Musa-poikani ympärille. On siis hyvä aika listata asioita, jotka ovat nyt elämässäni jotenkin toisella tavalla kuin aikaisemmin.
1. Monta kertaa olen ajatellut tämän ajatuksen: mistä asioista ja kuinka paljon paitsi olisin jäänyt, jos en nyt olisi Musan kanssa. Ja toisin päin: kuinka paljon nyt saan näkeä ja kokea ihan siinä vieressä eloisan poikani kasvua.
2. Musalla, kuten lapsilla on, on taito saada ilo pintaan mitä odottamattomimmissa tilanteissa. Nauran paljon. Olenkin sanonut ystävilleni, että elän tällaisen 24 h stand up -koomikon kanssa.
3. Olen nyökännyt monille uusille asioille "joo, miksei" ensimmäistä kertaa elämässäni. Olen käynyt tänä syksynä ensimmäistä kertaa astangajoogassa. Olen meditoinut tänä syksynä ensimmäistä kertaa elämässäni viikoittain.
4. Olen meikannut kuluneen puolen vuoden aikana vähemmän kuin koskaan aikuisiällä. Kampaamokäyntien välikin on venynyt paljon pidemmäksi.
5. Tunnen oloni kotoisammaksi kehossani, sillä olen ehtinyt liikkua pitkästä aikaa tosi paljon. Aamut käynnistyvät usein kävely- tai fillarilenkillä lenkillä Musan kanssa. Sen lisäksi kalenterissa on ollut säännöllisesti muun muassa ratsastusta, kinesistä, kahvakuulaa ja kehonhuoltotunteja.
6. Olen nauttinut siitä, että olen ehtinyt lukea kasoittain kirjoja. Fiktiota ja faktaa, yöpöydälläni on kesken yleensä 3-4 kirjaa.
7. Olen ikävöinyt välillä kovasti työkavereitani, varsinkin aina uuden Evitan ilmestyessä. Haikeaa, kun osa minusta on niin sosiaalisuutta kaipaava.
8. Purjehdus valloitti minut täysin kuluneen kesän aikana. Olen oppinut siihen liittyviä uusia taitoja, muun muassa pyöräyttelemään solmuja. Illalla satamaan tultua Rebeccan kannella oli aikaa Musan kanssa pyöräytellä vaikkapa paalusolmua ja opetella siihen liittyvä loru: käärme sukelsi lampeen, kiersi puun takaa ja meni takaisin lampeen... Vai miten se nyt menikään.
9. Kesällä tein enemmän kaalilaatikkoa ja leivoin mustikkapiirakkaa enemmän kuin elämässäni yhteensä siihen saakka. Ennen kokkasin vain viikonloppuisin, nyt myös arkisin, sillä minusta on mukavaa tietää tarkalleen, mistä tykötarpeista Musan lautasella oleva ruoka on tehty.
10. Syömiseni on muuttunut säännöllisemmäksi. Siitä iso kiitos kuuluu pojalleni, jonka pitää saada ruokaa noin kolmen tunnin välein. Siinä ohessa oma syöminenkin on muuttunut hallitummaksi.
11. Huomasin jossain vaiheessa kesällä, että vaatekaappini oli käynyt pikkuhiljaa erinäköiseksi. Ennen siellä olivat ainakin mitenkuten erillään työvaatteet ja vapaa-ajan vaatteet (vaikka olenkin aina pukeutunut töihin kovin epämuodollisesti, meidän alallamme se kun on onneksi mahdollista). Nyt ne vaatteet ovat jotenkin iloisesti sekaisin ja kaikki pitämäni vaatteet ovat muuttuneet enemmän tai vähemmän vapaa-ajan vaatteiksi.
12. Olen tavannut läheisiäni ja ystäviäni enemmän kuin aiemmin. Mummolassa olemme viettäneet Musan kanssa enemmän aikaa kuin mikä olisi ollut mahdollista töissä ollessani.
13. Minusta tuntuu, että olen pystynyt nyt aidommin rauhoittua kuuntelemaan läheisiäni ja ystäviäni. Jotenkin pysähtyä eri tavalla ihmisten äärelle. Nuo keskustelut ovat avanneet minulle ihan uusia puolista tutuista ihmisistä.
14. Työmenoista tyhjentynyt kalenteri, hiljentynyt meili ja rauhoittunut puhelin ovat hämmentäneet välillä minua. Toisaalta olen ollut helpottunut, toisaalta tuntenut itseni välillä surumieliseksi. Olen ajatellut monta kertaa, että onneksi olen elämäni aikana tottunut olemaan myös yksin, eikä yksinolo ahdista minua.
15. Olen ollut vähän häkeltynyt ja niin kovin ilahtunut kaikista niistä mahtavista sanoista, joita olen saanut kuulla, kun olen kertonut ratkaisustani. Täällä blogissa, junassa matkustaessa, ystävän kanssa kävelylenkillä - kaunis kiitos kaikille kaikesta!
Ystäväni piipahti kylässä, ja mutustelimme jutustelun lomassa aamiaista. Tämä omatekoinen mysli kirvoitti häneltä kiitokset, joten ajattelin laittaa ohjeen tänne. Mainion ohjeen sain itse pari vuotta sitten toimittajakollega Hanna Jenseniltä. Sen jälkeen en ole kaupasta mysliä enää ostanut. Ohjetta on kiva muunnella milloin mitenkin, kaapista löytyvien ainesten mukaan: lisätä erilaisia pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja marjoja... Itse tykkään laittaa mukaan aina reilusti pähkinöitä. Välillä olen jättänyt tuon intiaanisokerin pois tai laittanut sitä vähemmän, sillä makeutta mysliin tulee tuosta vaahterasiirapistakin ihan tarpeeksi.
Tee se itse -mysli
4 dl (luomu)kaurahiutaleita
1-2 tl kanelia
1 tl inkivääriä
1/2 dl vaahterasiirappia
1/2 dl rypsiöljyä tai oliiviöljyä
2 tl pellavansiemenrouhetta
3 tl mantelijauhetta
2 rkl täysruokosokeria (eli intiaanisokeria)
kuivattuja marjoja tai hedelmiä
pähkinöitä ja siemeniä
Sekoita kulhossa kaikki muut ainekset paitsi kuivatut hedelmät ja pähkinät. Levitä seos uunipellille. Paista 160 asteessa 15 minuuttia, kääntele sitten seosta. Lisää tässä vaiheessa pähkinät, kuivatut hedelmät ja marjat seokseen. Paista vielä noin 10 minuuttia. Pidä silmällä uunia, sillä lopussa tämä mysli tuntuu palavan (ainakin minulta) helposti!
Terkut kirjamessuilta! Tämän uuden elämäntilanteeni ehdottomasti hienoja puolia on sekin, että ehdin kerrankin messuille jo viikolla, torstaina, kiireettä Musan kanssa kiertelemään. Tai no, ajattelin messuille mennessä, että antaas katsoa, hyvä jos Musa puolikin tuntia siellä viihtyy. Mutta ilokseni Musa otti kaiken ilon irti Messukeskuksen (vielä inhimillisestä) vilskeestä, ja nuuskimme kirjapinoja siellä reilut kaksi tuntia. Pressikorttini kiinnitin Musan hupparin rintapieleen, mistä ilosta ukuleleni hykerteli tyytyväisenä.
Mukaan tarttui Musalle joulupukin kontiin löytöjä, joita ei toki sovi tässä paljastaa. Itse löysin messuilta Tomas Tranströmerin Kootut teokset 1954-2004 ynnä kolme pokkaria kympillä -tarjouksen innoittamana kasan luettavaa. Yritin Tranströmeriä bongata jo ennen messuja netistä, mutta kokoelma näytti olevan loppu joka paikasta. Nyt painosta oli saatu messuille monelle ständille tarjolle. Ilahduin kovasti.
Olen hiljaa kehräten laittanut merkille, kuinka iltasatujen ja ylipäätään kirjojen lukemisesta on kasvanut Musalle rakas rutiini. Tällä hetkellä suosikkeja ovat Richard Scarryn Touhulan värikkään väen edesottamukset, Barbapapat ja vessakirja, jossa Ruttu-niminen kissannäköinen otus toilailee toiletissa ja jossa joka sivulla huuhdellaan napista vessa.
Kirjoista ja lukemisesta puhene ollen, suvussani hellityjä tarinoita on se, kuinka vanha hoitotätimme luki minulle ja veljelleni läjäpäin Aku Ankkoja, kunnes sitten 4-vuotiaana opin lukemaan. Kai se, kun tarpeeksi kauan toistaa... Kasvoin kirjoja hotkien. Minulle niiden lukeminen oli lapsuudessa ja nuoruudessa maalla portti mahtavan kiehtoviin maailmoihin. Pystyn yhä palauttamaan mieleeni, millä kohdalla hyllyssä kyläkoulun pienessä kirjastossa Neiti etsivät olivat. Muistan mistä kerran löytyivät viikossa kyläkaupalla pysähtyneessä, ääriään myöten täyteen tupatun kirjastoauton kaikki hevosia käsittelevät kirjat. Tuli lainattua ne aika moneen kertaan.
Kuvailisin varmasti itseäni, että olen aina lukenut. Mutta aika monta kertaa viime vuosina vain lomilla sain luettua niin paljon kuin olisin halunnut. Nyt nautin ihan täysillä siitä, että viimeisen puolen vuoden aikana kotona ollessani olen ehtinyt lukea hurjan paljon enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan. Tuntuu kivalta ajatella, että nyt voin taas listata lukemisen rakkaiden harrastusteni joukkoon.
Musa puolestaan vakuuttaa jo silmät kirkkaina tietävänsä, mitä missäkin kirjan kannessa, kyltissä ja tarrassa lukee. Muun muassa seuraavanlaisia asioita: "Musalle pitää ostaa pikkuautoja", "Musan ei tarvitse syödä puuroa". Ja niin edelleen, tilanteeseen sopien. Ai niin, ja tämä jää luultavasti meidän perheemme hellimiin klassikkotarinoihin, niin suosittu tästä on jo nyt tullut: Pari viikkoa sitten ajelimme puuduttavaa Kehä III:sta viikonlopun vietosta kohti kotia. Tähän Musa tokaisi: "Hei äiti, tuossa kyltissä lukee Kesä kolmonen. Me ajetaan Kesä kolmosta kotiin!" Aika symppis uusionimi tylsälle rinkulatielle.
Tässä vielä suppiskääryleiden resepti syksyä ilostuttamaan! Itse tykkään käyttää täytteessä Chavroux'n pyramidin muotoisessa pöksässä olevaa vuohenjuustoa. Se on mukavan notkeaa ja oman kokemukseni mukaan myös ei-niin-paljon-vuohenjuustosta-diggailevat ihmiset tykkäävät tästä miedosta juustosta, josta vuohenmaku ei hyöki niin reippahasti päälle. Itse pidin täytteessä vaihteen vuoksi täysjyväohrasta, mutta toki siinä voi käyttää myös esimerkiksi (täysjyvä)riisiä.
Suppiskääryleet
1 kaali (reilun kilon painoinen)
noin 8 dl tuoreita suppilovahveroita
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä
voita
150 g vuohenjuustoa
1 1/2-2 dl keitettyä täysjyväohraa
2 dl hienonnettua kaalia
1 1/2 tl meiramia
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria
Päälle
siirappia
voinokareita
2-3 dl kasvis- tai lihalientä
Poista kaalista kanta ja tarvittaessa pari ulointa lehteä. Keitä kaalia suolalla maustetussa runsaassa vedessä noin 20 minuuttia. Irrota uloimmat lehdet sitä mukaa kuin ne kypsyvät. Nostele lehdet jäähtymään - kätevä tapa on latoa ne vaikkapa pienen, nurinpäin käännetyn kulhon pohjan päälle. Leikkaa tarvittaessa veitsellä lehtiruodit ohuemmiksi.
Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Keitä ohrasuurimot pakkauksen mukaan siten, että ne jäävät mukavan napakoiksi. Hienonna kaalin sisäosa kääryleitä varten. Pilko sienet ja sipulit. Paista niitä pannulla voissa, kunnes neste on haihtunut sienistä. Lisää vuohenjuusto, ohrasuurimot, kaalisilppu ja mausteet. Anna täytteen tekeentyä hetki.
Nosta lehdelle reilu ruokalusikallinen täytettä. Kääri lehti paketiksi (samalla tavalla kuin käärisit taskuksi täytetyn tortillan). Lado kääryleet tiiviisti vieri viereen uunivuokaan. Valele käärlyleiden päälle siirappia ja lisää muutamia voinokareita. Kaada vielä vuoan pohjalle kasvis- tai lihalientä. Kypsennä kääryleitä uunissa noin tunti. Valele niitä ahkerasti (itse valelin muistaakseni neljä kertaa) paistamisen aikana vuoassa olevalla liemellä, niin saat ihanan meheviä kääryleitä. Tarjoa esimerkiksi puolukkasurvoksen kanssa.
Suppilovahveroita on tänä syksynä löytynyt jokaikisestä metsännotkelmasta ja sammalikosta, joten niille piti keksiä jotain muutakin käyttöä kuivaamisen lisäksi. Tämän suppilovahverohillokkeen reseptin löysin Herkkusuun lautasella -blogista. Hillokkeen kaneli ja neilikka toivat keittiöön ihanan joulutuoksun. Poimin hillokkeeseen suppilovahverosaaliista ne kaikkein pienimmät ja näteimmät sienet. Tuuminkin jo, että tätä tummaa herkkua on mukava viedä vaikka tuliaisiksi sukumme perinteiseen joulupöytään.
Innostuin kokkailemaan suppilovahveroista myös kaalikääryleitä. Jotenkin olin etukäteen vähän ajatellut, että se kaalin keittäminen ja lehtien irrottaminen on aikaa vievää ja vaivalloista. Aikaa toki vierähti, mutta eipä se sitten loppujen lopuksi ollut kovinkaan vaivalloista. Ja siinä kaalinlehtien irrottelun lomassa ehti hyvin tekemään täytteen. Siihen sekoitin suppisten seuraksi vuohenjuustoa, ohrasuurimoita, hienonnettua kaalia, sipulia ja valkosipulia. Päälle siirappia ja voinokareita, uuniin tunniksi ja kypsymisen aikana ahkeraa kääryleiden valelua lihaliemellä, herkullista!
Sain alkuun myös yhden niistä ikuisuusprojekteista, jotka ovat odottaneet äkskymmentä vuotta sopivaa hetkeä. Ruokareseptien järjestelyn. Huomasin, että niiden läpikäymisessä on samaa fiilistä kuin vaatekaapin siivoamisessa. Ihan samalla tavalla kuin vaatteita lajitellessa sitä miettii, miksi on juuri tähän reseptiin mieltynyt. Miksi olen tämänkin säästänyt? Mitä se kertoo minusta?
Tuli tosi nostalginen olo. Vanhimmat reseptit muinaisilta opiskeluajoilta olivat hapertuneita ja kellastuneita leikkeitä. Suosikkireseptit erotti selvästi joukosta: monet tahrat ja täplät olivat niitä kirjoneet vuosien saatossa. Kun katseli niitä, mieleen palasi elävästi monta kokkaushetkeä. Kuinka tuotakin jälkkäriä väkertäessä tuli kiire, kun illanistujat soittivat jo ovikelloa...
Huomasin myös, että - tämän nykytekniikan valossa tosi antiikkisella - reseptikirjalla on yhä paikka minun keittiössäni. Samoin niillä muutamilla rakkailla ruokalehdillä, joita säästelen vuodesta toiseen. Olkoonkin, että yhä useammin kilkkaan ihaniin ruokablogeihin herkullisia ruokaideoita etsiessäni.
