Terkut kirjamessuilta! Tämän uuden elämäntilanteeni ehdottomasti hienoja puolia on sekin, että ehdin kerrankin messuille jo viikolla, torstaina, kiireettä Musan kanssa kiertelemään. Tai no, ajattelin messuille mennessä, että antaas katsoa, hyvä jos Musa puolikin tuntia siellä viihtyy. Mutta ilokseni Musa otti kaiken ilon irti Messukeskuksen (vielä inhimillisestä) vilskeestä, ja nuuskimme kirjapinoja siellä reilut kaksi tuntia. Pressikorttini kiinnitin Musan hupparin rintapieleen, mistä ilosta ukuleleni hykerteli tyytyväisenä.
Mukaan tarttui Musalle joulupukin kontiin löytöjä, joita ei toki sovi tässä paljastaa. Itse löysin messuilta Tomas Tranströmerin Kootut teokset 1954-2004 ynnä kolme pokkaria kympillä -tarjouksen innoittamana kasan luettavaa. Yritin Tranströmeriä bongata jo ennen messuja netistä, mutta kokoelma näytti olevan loppu joka paikasta. Nyt painosta oli saatu messuille monelle ständille tarjolle. Ilahduin kovasti.
Olen hiljaa kehräten laittanut merkille, kuinka iltasatujen ja ylipäätään kirjojen lukemisesta on kasvanut Musalle rakas rutiini. Tällä hetkellä suosikkeja ovat Richard Scarryn Touhulan värikkään väen edesottamukset, Barbapapat ja vessakirja, jossa Ruttu-niminen kissannäköinen otus toilailee toiletissa ja jossa joka sivulla huuhdellaan napista vessa.
Kirjoista ja lukemisesta puhene ollen, suvussani hellityjä tarinoita on se, kuinka vanha hoitotätimme luki minulle ja veljelleni läjäpäin Aku Ankkoja, kunnes sitten 4-vuotiaana opin lukemaan. Kai se, kun tarpeeksi kauan toistaa... Kasvoin kirjoja hotkien. Minulle niiden lukeminen oli lapsuudessa ja nuoruudessa maalla portti mahtavan kiehtoviin maailmoihin. Pystyn yhä palauttamaan mieleeni, millä kohdalla hyllyssä kyläkoulun pienessä kirjastossa Neiti etsivät olivat. Muistan mistä kerran löytyivät viikossa kyläkaupalla pysähtyneessä, ääriään myöten täyteen tupatun kirjastoauton kaikki hevosia käsittelevät kirjat. Tuli lainattua ne aika moneen kertaan.
Kuvailisin varmasti itseäni, että olen aina lukenut. Mutta aika monta kertaa viime vuosina vain lomilla sain luettua niin paljon kuin olisin halunnut. Nyt nautin ihan täysillä siitä, että viimeisen puolen vuoden aikana kotona ollessani olen ehtinyt lukea hurjan paljon enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan. Tuntuu kivalta ajatella, että nyt voin taas listata lukemisen rakkaiden harrastusteni joukkoon.
Musa puolestaan vakuuttaa jo silmät kirkkaina tietävänsä, mitä missäkin kirjan kannessa, kyltissä ja tarrassa lukee. Muun muassa seuraavanlaisia asioita: "Musalle pitää ostaa pikkuautoja", "Musan ei tarvitse syödä puuroa". Ja niin edelleen, tilanteeseen sopien. Ai niin, ja tämä jää luultavasti meidän perheemme hellimiin klassikkotarinoihin, niin suosittu tästä on jo nyt tullut: Pari viikkoa sitten ajelimme puuduttavaa Kehä III:sta viikonlopun vietosta kohti kotia. Tähän Musa tokaisi: "Hei äiti, tuossa kyltissä lukee Kesä kolmonen. Me ajetaan Kesä kolmosta kotiin!" Aika symppis uusionimi tylsälle rinkulatielle.
Luin juuri Taija ja Jani Sompin uutuuskirjan Parantavat rasvat (Gummerus). Yleis- ja verisuonikirurgi Taija Somppi jäi mieleeni viime syksynä näihin aikoihin, kun hän otti ärhäkästi yhteen TV1:n A-talkissa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) pääjohtajan Pekka Puskan ja pari kuukautta sitten Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professoriksi nimitetyn Mikael Fogelholmin kanssa yhteen siitä, ovatko maito- ja eläinrasvat sellainen riski terveydelle kuin näihin päiviin saakka on ajateltu. Puska ja Fogelholm edustivat sitä perinteistä ravintosuositusnäkemystä, Somppi ja Valion eläkkeellä oleva tutkimusjohtaja Kari Salminen puolestaan penäsivät heiltä näyttöä siitä, missä tutkimuksissa olisi todistettu eläin- ja maitorasvojen yhteys sydän- ja verisuonisairauksiin.
Somppien kirjan kiintoisinta antia minulle oli, kuinka siinä käydään läpi rasvasodan taustoja. Juuret ulottuvat 1950-luvun Yhdysvaltoihin, jossa tutkijat halusivat selvittää, mistä johtui se, että sydän- ja verisuonitaudit olivat merkittävästi lisääntyneet. Kirja valottaa myös sitä, kuinka eläinrasvoista eri mieltä olleet tutkijat joko vaiennettiin tai he käänsivät takkinsa. Ja kuinka yhdysvaltalainen elintarviketeollisuus uusine margariineineen ja kevyttuotteineen, samoin kolesterolilääkebisnes, liittyvät rasvasotaan. Sinänsä yksittäinen anekdootti, mutta tehtiinpä 1954 tutkimus, jossa kaneille syötettiin sellaista kolesterolia, jota ei ole tavallisissa ruoka-aineissa. Ja ei muuta kuin johtopäätöksiä tekemään sen aiheuttamien rasvaläiskien kertymisestä verisuonten seinämille. Päätelmä: kolesteroli ja sitä sisältävät rasvat aiheuttavat sydän- ja verisuonisairauksia.
Vähähiilihydraattisen ravinnon puolesta puhuvat Sompit ovat sitä mieltä, että rasvojen terveysvaikutuksista ei edellenkään tiedetä riittävästi. Ja enemmänkin: että ne ovat väärinymmärretyin asia ravinnossamme. "Valitettavasti vain hyvin harva lääkäri tai muu terveydenhuollon ammattilainenkaan on kiinnostunut kyseenalaistamaan vallitsevia ravitsemusohjeita, vaikka niillä ei ole saatu hyviä tuloksia. Paradoksaalistahan on, että juuri leveäpyllyisimmät asiakkaat ostavat kevyttuotteita."
Kirja ampuu alas niin Pohjois-Karjala-projektista aikoinaan tehdyt johtopäätökset maito- ja eläinrasvojen vaarallisuudesta, kolesterolipeikon kuin viralliset ravintosuositukset. Minusta kirja on tervetullut veto suomalaiseen ravintokeskusteluun. Kyllä, se on epäilemättä poleeminen, mutta tarpeellinen (tosin välillä puuduttavankin perusteellinen, esimerkiksi luetellessaan asiantuntijat, jotka eivät allekirjoita eläinrasvojen vahingollisuutta ja ovat toista meiltä kolesterolilääkityksen tarpeellisuudesta).
Kirjan tärkein ajatus minulle on, että oma keho ja vointi ovat parhaita mittareita, kun samoilemme ruokaviidakossa. "Asiakkaiden tuskaillessa, ketä tässä nyt voi uskoa, toteamme rauhallisesti, että oma keho ei valehtele. --- Olemme sitä mitä syömme, ja ruoka on paras lääkkeemme."
Kun olen tänä syksynä itse lisännyt proteiineja lautaselle päivän mittaan ja varsinkin aamulla - ja ylipäätään ruvennut syömään aamupalaa - Somppien kirjasta kolahti myös muistutus siitä, että energiaa pitäisi riittää tasaisesti koko päiväksi. Tämä ajatus on toki tuttuakin tutumpi, mutta aloin omalla kohdalla miettiä, että todellakin: pystyn itse vaikuttamaan siihen, millaiseen ruokailurytmiin kehoni totutan. Ruokavalinnoissanihan on kyse ketjureaktiosta. Ja se ensimmäinen valinta tulee eteen aamulla. Jo aamiaisella teen pitkälti sitä valintaa, millainen vireystasoni on myöhemmin päivällä. Tasapainoinen lounas antaa energiaa myöhäisiltapäivään ja ajoissa nautittu illallinen treeniin ja pitkälle iltaan - ilman että minun tarvitsee pupeltaa koko ajan välipaloja ja illalla treenin jälkeen kasoittain hiilihydraatteja.
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, ihan puhtaalla maalaisjärjellä ajatellen, että ihmiset ovat kovin yksilöllisiä sen suhteen, miten kunkin elimistö pystyy hödyntämään rasvoja, proteiineja ja hiilihydraatteja. Miksi emme olisi ainutlaatuisia myös tässä suhteessa? Olen aivan varma, että tulevaisuudessa, kun geeniperimämme salaisuuksien kammio aukeaa vähitellen yhä enemmän, saamme paljon lisää tietoa siitä, kuinka geenit vaikuttavat tähän kehomme kykyyn käyttää eri ravintoaineita. Samoin olen varma, että ihmisen oma keho kyllä kertoo paljon, mikä sille on hyväksi, olipa kyse ruokavaliosta tai liikunnasta. Kun vain malttaisimme vähän kuunnella sitä.
Tämän vuoksi yhden ainoan lautasmallin antaminen suositukseksi kaikille on tuntunut minusta aina ihan terveen järjen vastaiselta. Eihän sama ruokavalio yksinkertaisesti voi sopia yhtä hyvin kaikille.
Tiesittekö muuten tämän Somppien kirjassa kerrotun: ensimmäisen ruokaympyrän kehitti 1950-luvulla Helsingin yliopiston ravintokemian professori Paavo Roine. Tuossa ympyrässä elintarvikkeet oli jaoteltu kuuteen osioon: puolet ympyrästä sisälsi lihaa, kalaa, kananmunaa, broileria, öljyä ja maitotaloustuotteita. kuten voita, jusutoa, maitoa ja kermaa. Kaksi kuudesosaa oli vihanneksia, marjoja, hedelmiä, juureksia ja perunaa ja yksi kuudeosa ruisleipää ja kokojyvätuotteita. Aika erilainen suositus kuin nykyään.
Itse olin käyttänyt voita ja kermaa ruoanlaitossa ja pitkään ennen kuin alettiin puhua rasvasodasta, ihan puhtaasti maun vuoksi. Minusta moni ruoka vaan nyt maistuu voin ja kerman kera paljon paremmalta. Tämä ei tietenkään tarkoittanut, että olisin niitä lätrännyt yltiöpäisesti ja alvariinsa, lähinnä viikonloppuna oli ihana kokata "kunnon aineksista" tässäkin mielessä (ja nyt myöhemmin olen päätynyt voin kannalle ihan siitäkin yksinkertaisesta syystä, että luonnollinen rasva tuntuu myös ravitsemuksellisesti keholle järkevämmältä kuin pitkälle prosessoitu levite). Nyt Musan kanssa kotona ollessa kokatessa tulee käytettyä paljon enemmän vaikkapa vihanneksia ja juureksia, joille riittää mainiosti ripaus hyvää oliiviöljyä.
Ruotsissa voi on loppunut paikoitellen kaupoista kovan kysynnän vuoksi. Myös Suomessa voin kulutus on viime aikoina kasvanut huimasti (mutta kaukana se on huipusta eli 1960-luvun lopusta, jolloin jokainen suomalainen söi vuosittain melkein 20 kiloa voita. Viime vuonna kulutus oli 3 kiloa per suomalainen). Tänä vuonna syömme sitä viidenneksen enemmän kuin viime vuonna. Eilen kuuntelin sitten radiouutisia, joissa Valion edustaja kertoi, että vielä tänä vuonna jossain vaiheessa voin myyntiä voidaan joutua myös meillä rajoittamaan. Kun ei ole yksinkertaisesti enempää toimittaa kauppoihin ja Ruotsiinkin sitä viedään.
Vaan miten onkaan kommentoinut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtaja Pekka Puska voin lisääntynyttä kulutusta? Hänen mielestään (HS 30.9.) kyseessä on "ohimenevä muoti". Puskan kommentit ovat kokonaisuudessaan luettavissa täältä.
Minusta Puskan kommentti ei ole tältä vuosituhannelta. Olin sitä lukiessani yhtä aikaa vihainen, surullinen ja huvittunut. Minusta on hyvä, että on erilaisia näkemyksiä hyvää tekevästä ravinnosta. Vielä parempi on, että niistä nyt keskustellaan vilkkaasti ja avoimesti. Loukkaavaksi Puskan kommentin tekee sen ylimielisyys ihmisten ruokavalintoja kohtaan ja näkemys, että voin uudessa voittokulussa olisi kyse jostain marginaalihihhulien jutusta. Vaan kun ei ole. Ihan oman lähipiiriäni luotaamalla voin todeta, että ihan tavalliset ihmiset ne ovat voin valinneet. He ovat halunneet vaihtaa kevytlevitteet luonnolliseen rasvaan, koska ovat halunneet a) saada makua ruokaan ja/tai b) ovat halunneet siirtyä luonnollisiin rasvoihin samalla, kun ovat muutenkin muuttaneet ruokavaliotaan, esimerkiksi vähemmän hiilihydraatteja sisältäväksi.
Oikein odotan keskutelun seuraavia käänteitä. Ehkäpä Ajankohtaisen kakkosen toimituksessa Tampereella valmistellaan jo Suurta rasvailtaa...
Tämän syksyn kirjoista erityisen tarkasti olen lukenut Kaisa Jaakkolan kirjaa Hormonidieetti. Opas yksilölliseen täsmälaihdutukseen. Tutustuin Kaisaan Evitan päätoimittajana ollessani. Kaisa kävi tammikuussa pitämässä samasta aiheesta luennon Bonnierilla, joka julkaisee Evitaa. Tuo luento oli itselleni kimmoke, joka sai pitkästä aikaa miettimään omia ravitsemustottumuksia sekä hormonien, ruoan, liikunnan, stressin ja unen välistä kemiaa.
Olen itse ollut enemmän tai vähemmän koko aikuisikäni hulttio ruoan suhteen. Suurin kompastuskiveni on ollut epäsäännöllinen ruokailurytmi. Minä kun en lukeudu niihin, jotka nälän tunteen koputellessa kehoa tuntisivat pimahtavansa kiukusta, jos eivät kohta saa ruokaa. Olen usein toivonut, että niin olisi. Vaan ei, niin sitä tottui keho puolivaloilla porskuttelemaan siten, että töissä ollessa päivän ensimmäisen ateriani oli usein vasta iltapäivällä yhden kahden maissa nautittu lounas.
Kaisan luennon aikoihin olin kuitenkin alkanut miettiä erityisesti ruoan ja henkisen vireystilan välistä yhteyttä. Vaikka ylipainoa ei ollut ehtinyt kertyä, kyllä muutoksen tunnisti omassa kehossa: tunsin sen jotenkin pikkuhiljaa hiipuneen ja jotain löysää kertyneen vähän sinne ja tänne. Vuodesta toiseen olin turvautunut samoihin selityksiin ruokailutottumuksiani kuvaillessani. Ihminenhän on niiden keksimisessä varsinainen veijari. Omia vakiolausahduksiani olivat ainakin nämä: En syö koskaan aamiaista, koska kehoni käynnistyy hitaasti eikä vielä ole herännyt aamutuimaan. Ajatuskin aamiaisesta tuntuu luotaantyöntävältä. Minä nyt olen tällainen hiilihydraattisieppo. Kehoni käy hiilihydraateilla. En vaan voi enkä halua vastustaa tuoreen leivän tuoksua. Ja niin edelleen.
Kaisa teki minulle Biosignature-mittauksen. Siinä kehon 12 eri pisteen ihopoimujen mittauksella selvitetään, mihin kohtiin kehossa rasva kertyy hanakimmin. Mittauspisteiden avulla voidaan anlysoida, millainen hormonaalinen tasapaino - tai epätasapaino - kehossani vallitsee. Eli tiivistäen: mitä hormonia on liikaa, mitä liian vähän. Paitsi tuo tieto, mittauksesta jäi mieleen Kaisan lempeä, mutta herättelevä asenne, muun muassa kysymys: Oletko ajatellut, että kehon myöhäinen herääminen voi olla opittu tapa? Pidin kovasti myös siitä Kaisan ajatuksesta, että ruokatapoja viilatessa kannattaa lähteä liikkeelle yhdestä pienestä asiasta. Samoin halvimmasta rasvanpolttovinkistä: jos ei muuta, niin yritä nukkua riittävästi.
Hormonidieetti-kirjan nimi on sikäli vähän harhaanjohtava, ettei kyse ole jostakin uudesta simsalabim-dieetistä, vaan kattavasta katsauksesta kehon hormonitasapainoon. Se tarttuu suorasanaisesti aina vaan askarruttaviin kysymyksiin, kuten siihen, miksi yksi meistä tuskailee jenkkakahvojensa kanssa ja toinen tuijottaa napaläskiä. Kaisa purkaa myös sitä, miksi uni on niin tärkeää koko kehon hyvinvoinnille ja miksi painoharjoittelu peittoaa rasvanpoltossa aerobisen rääkin. Iso ansio kirjalle on mielestäni sen inhimillinen ote; Kaisa kertoo kannustavasti ja avoimesti myös siitä, millaisia ongelmia ja ahaa-elämyksiä hän on omassa elämässään kokenut.
No miten kirjan ajatukset ovat toimineet käytännössä? Itse otin viime keväänä ensimmäisen askeleen aloittamalla aamiaisen syönnin. Ja nimenomaan proteiinin syömisen aamiaisella: raejuustoa marjojen kera, keitetty kananmuna, viikonloppuisin joskus intouduin tekemään munakkaan. Minusta tuntui, että tämä askel oli minulle se, johon voin realistisesti sitoutua. Parin kuukauden kuluttua ihopoimut otettiin uudestaan pihteihin, ja tulos oli hämmästyttävä: rasvaprosenttini oli laskenut reilut 4 prosenttiyksikköä.
No, jossakin vaiheessa kesällä sitä sitten taas lipesin aamiaisesta, mutta tänä syksynä palasin taas proteiiniaamiaisiin. Nyt jos koskaan kotona Musan kanssa ollessahan minulla on tuhannen taalan tilaisuus skarpata ruokailutottumuksissani! En voi selitellä itselleni, että kun oli se palaveriputki tai niin tulenpalava kiire, ettei ehtinytkään ajatella lounasta.
Kaisan kirjaa lukiessani kaivoin uudestaan myös esille tammikuisen Biosignature-analyysini. Sen mukaan hiilihydraattien sietokykyni on alentanut, ja kehossani jylläävät erityisesti insuliini ja estrogeeni. Rasvanpolton ja ihan yleisen terveyden kannalta Kaisa suositteli minulle muun muassa seuraavaa:
* ihan ensimmäisenä säännöllinen ruokailurytmi
* hiilihydraattien sijaan paljon lisää proteiinia lautaselle eli vähintään neljästi päivässä: kylläisyyden tunne pitenee ja napostelun tarve vähenee
* 6-10 kourallista vihanneksia ja marjoja päivittäin
* joka aterialla luonnollisia, käsittelemättömiä rasvoja: rasvattomien tuotteiden sijaan "luonnollisia" rasvanlähteitä: siemeniä, pähkinöitä, avokadoa, avokadoöljyä, kylmäpuristettua oliivi- ja kookosöljyä, voita, kananmunia
* viljatuotteet, hedelmät ja muut hiilihydraatit popsitaan sitten illalla treenin jälkeen
* keho kiittää, kun saa enemmän omega-3-rasvahappoja
Itse olin listannut toivelistani kärkeen Kaisalle seuraavat elämäntapamuutokset: säännöllinen ateriarytmi, liikkuminen vähintään 3 kertaa viikossa, pidemmät yöunet. Lisäksi olin kirjoittanut jonnekin analyysipaperin reunaan: kahvakuula!
Nyt on hyvä aika välitilinpidolle: mikä on muuttunut vai onko mikään?
1. Ihan hurjasti, eniten, minua ilahduttaa se, että nuo elämäntapamuutokset (ruokailurytmi, uni ja liikunta) ovat nyt totta. Säännöllisestä ruokailurytmistä minun on kyllä kiittäminen ennen kaikkea Musa-poikaani, joka syö kolmen tunnin välein - siinä siivellä myös minun rytmini on muuttunut! Nukun vähintään kahdeksan tuntia yössä ja liikun keskimäärin 5 kertaa viikossa.
2. Popsin enemmän proteiinia, vaikka en tuota suositeltua neljää kertaa. Ja todellakin: jo tämän lisäyksen ja säännöllisemmän ruokailurytmin ansiosta en enää napostele sitä sun tätä pitkin päivää.
3. Hiilihydraatteja en ole hylännyt enkä aiokaan, mutta olen vähentänyt niiden popsimista ja syön hiilihydraatit pääsääntöisesti illalla liikuttuani. Samoin kuin napostelun tarve, myös hiilihydraattien nälkä on laantunut. Leiväksi ostan ruisleipää. Mutta kyllä kokkaan viikonloppuisin ja joskus muulloinkin edelleen ihania pastoja!
4. Olen vaihtanut aerobista harjoittelua painotreeneihin ja kehonhuoltoon. Body pumpin ja spinningin tilalla on kahvakuula, kinesis ja body&mind-tunnit. Aerobinen treeni on juoksun sijaan kävely- ja fillarilenkkejä Musan kanssa.
5. Lojuihan se jumppapallo kotona aika monta vuotta... Nyt olen kaivanut sen uudestaan esiin, ja kun en muualle ja muuta ehdi, vedän jumppapallolla puolen tunnin pinnistyksen reisille ja pakaroille (löysin treenin Kunto Plus -lehdestä).
6. Hankin kylmäpuristettua, jalostamatonta luomukasviöljysekoitusta, jossa omega-3-6-9-rasvahappojen suhde on 2:1:1. Sitä menee kaksi ruokalusikallista päivässä. Tätä Udo's Ultimate Oil Blendiä on saatavilla muun muassa CocoVin nettikaupasta.
7. Käytän (edelleen) voita ja oliiviöljyä ruuanlaitossa.
8. Jääkaapissani on aina erilaisia pähkinöitä välipalaksi. Niitä menee vähintään kourallinen päivässä.
9. Vihannesten ja marjojen ujuttaminen ruokavalioon on vielä ihan puolitiessä...
Lopuksi, vaan ei vähäisimpänä: Hormonidieetti-kirjan kaikkein tärkein lause minulle oli kuitenkin tämä: sitoudu urheilulliseen ja terveyttä pririsoivaan elämään ja opi näkemään se etuoikeutena. Todellakin, olen etuoikeutettu, koska voin valita!
Jos kiinnostuit tietämään lisää, Kaisan nettisivut löydät täältä.
Olipas virkistävää lukea Tatu Hirvosen syksyn uutuuskirja Varo varo varo! Irti ylisuojelevasta kasvatuksesta. Siinä Hirvonen muistuttaa, että riskit nyt vaan kuuluvat elämään, myös lasten. Mutta niiden eliminoimiseksi ollaan ajauduttu huomaamatta toiseen päähän eli kaikkialla kaikuva turvallisuuspuhe on jyrännyt terveen järjen käytön. Kirjassa on useita pitäisikö tälle itkeä vai nauraa -esimerkkejä tästä, mutta tässä yksi tarina Englannista: Oppilaat tarvitsivat luvan kotoa, jotta saisivat ruokkia ja silittää luokalle lahjoitettua kania. Mitähän hurjaa olisi tapahtunut, jos lupia ei olisi ollut?
Pelkkä riskin olemassaolo siis ohjaa päätöksiä ja toimintaa. Hirvosen tausta - entinen kansantaloustieteilijä, sittemmin kasvatustieteen opiskelija ja kahden lapsen koti-isä - tarjoaa mielenkiintoisen selkänojan aiheen pohtimiseen.
Lähtökohdasta kaikki, olipa kyse vanhemmista, päiväkodin työntekijöistä, ovat varmasti samaa mieltä. Jokainen toimii lapsen parasta ajatellen ja tarkoittaa hyvää. Mutta Hirvosen teesi kuuluu: ne hyvää tarkoittavat kiellot, rajoitukset ja säännöt ovat myös syöneet lasten vapautta. Helpointa puuttumista on sanoa: Älä, ei! Turvallisuuspuhe kaikaa kaikkialla: Puusta voi pudota! Pyöräilykypärän remmiin voi kuristua! Popkorniin tukehtua!
Mietin. Aika monta kertaa sitä huomaan kohtakolmevuotiaan kanssa kiljaisevani: Varo! Pelastusliivit päälle! Voit tippua veteen! Siellä ruohikossa on punkkeja! Älä hyppää sieltä sohvalta! Hei nyt vähän varovasti sen kuperkeikan kanssa!
Seuraavaksi mietin omaa lapsuuttani. Maalla reviirit olivat pienestä pitäen kilometrien laajuisia (no senkin takia kun kaverit asuivat kaukana). Juoksentelin siis kylillä kavereiden luona, könysin puussa poikien kanssa, rakentelin majahökötyksiä metsään. Puuhailin omin päin hevostemme kanssa: hiivin laitumella riimu kädessä niiden perässä, ne yleensä vain näyttelivät iloisesti takakavioitaan ja nakkelivat takapuoltaan ilmaan niin että tanner pölisi. Kun vanhan lastenhoitajamme silmä vältti, riiviöveljeni ja minä talutimme maatalomme tupaan pässin (lapsille se oli ihan kiltti). Ja niin edelleen.
Hirvosen yksi keskeinen viesti on, että riskeillä on myös myönteinen - ja tärkeä - rooli lasten kasvamisessa. Sen sijaan, että varjeltaisiin kaikilta mahdollisilta uhilta, voisimme vaihteeksi miettiä, että riskien kohtaaminen esimerkiksi vahvistaa lapsen kykyä selvitä ja oppia vastoinkäymisistä. Kuulostaa järkevältä minusta.
Mutta onpa vastaiskujakin jo tehty. Villeilyyn ja kaikenlaiseen poikien remeltämiseen kannustaa vaikkapa sellainen opas kuin The Dangerous Book for Boys. Kirjan myyntitraileri löytyy täältä. Aika tuttuja juttuja siellä on jouskarin rakentelusta lähtien... Tyttöjen vastaava opus The Daring Book for Girls kannustaa aktiiviseen remeltämiseen.
Ei, tarkoitukseni ei ole sanoa, että kun ennen kaikki oli niin hyvin. Mutta joka kerta, kun kuvaan omaa lapsuuttani, huomaan kuvaavani sitä turvalliseksi. Mistä se sitten johtuu? Uskoakseni iso merkitys on ainakin sillä, että me saimme olla lapsia, omassa lapsen maailmassamme. Vaikka sen maailman ja aikuisten maailman välinen etäisyys tuntui isommalta, samalla tuntui että vanhempani olivat henkisesti läsnä. Syvät henkilökohtaiset ajatuksensa, työhuolet ja muut aikuisten murheet he pitivät omana tietonaan. Varmasti hekin olivat usein sydän syrjällään turvallisuutemme puolesta, mutta ehkä heillä oli viisautta pitää ne huolet ja pelot piilossa.
Kuuntelin yhden aamupäivän sitten meidän nykypäivän pienten lasten vanhempien puhetta leikkipuistossa. Varo! Varovasti nyt! Voi sattua! Ei sinne! Kysyin siinä Musan pomppiessa trampoliinilla itseltäni: Kannustanko lastani seikkailuun? Vai sanonko rutiininomaisesti mieluummin ei kuin syvennyn leikkiin hänen kanssaan? Kiirehdinkö arvioimaan hänen puolestaan, että ei tuo nyt kuule onnistu (sen sijaan että hän kohtaisi haasteen, toimisi itsenäisesti ja kokisi oivaltamisen iloa)? Haluanhan minä toki, että hän säilyttää elämän- ja opinjanonsa, uteliaisuuden hehkun silmissään, rohkeuden otteissaan.
Kotiin kävellessä se ajatus sitten muotoutui jotenkin tällaiseksi: Jos turvakypärä on päässä vauvasta saakka, kuinka se ensimmäinen kolhu ilman sitä sitten sattuukaan?
Lopuksi poimin tähän Hirvosen kirjasta pari perustelua, miksi ne riskit ovat tärkeitä kehitykselle. Useimpia lapsia riskit viehättävät ja joka tapauksessa he ajautuvat puuhastelemaan sitten itsestään ja/tai keskenään jotain riskaabelia, jos se ei onnistu muuten (allekirjoitan täysillä). Riskien ottaminen kehittää vahvuuksia, joista on hyötyä elämässä: yritteliäisyyttä, seikkailunhalua, sitkeyttä ja itseluottamusta, kykyä sietää epävarmuutta ja vastoinkäymisiä, valmiutta myöntää omat virheensä.
Kuulostaako teistäkin tutulta? Eikös tämä ihan sama päde myös meihin aikuisiin.
Tärskäytän viinilasin vahingossa liesituulettimen kulmaan, kun nostelen puhtaita astioita koneesta kaappiin. Plinngh, lasi helähtää ja sirut lentävät kaaressa keittiön lattialle.
Näen kuinka poikani silmissä hehkuu lumous. "Mitä tapahtui äiti? Mikä lasille tuli?" hän kysyy kiihtyneenä. Minä tunnistan tapahtuneessa viipymättä siivottavan vaarallisen sotkun, poikani kiehtovan arvoituksen. Kiirehdin peruuttelemaan häntä pois keittiöstä, älätuletännenyt, äläotaaskeltakaan, muutentuleepipi. Lakaisen kiireesti sirpaleet kasaan, kun poikani edelleen pohtii lasin yhtäkkiä toiseksi tullutta olemusta ja minun motiivejani: "Miksi siitä tuli sirpaleita? Äiti, miksi sinä hajotit sen lasin?"
Tämä arkinen tapahtuma palasi mieleeni, kun luin Jukka Laajarinteen kirjaa Leikkiminen kielletty (Atena). Aiemmin muun muasa kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus tuttu Laajarinne sivaltaa tässä uutukaisessaan ärhäkästi meidän aikuisten pyrkimystä kontrolloida koko ajan lapsiamme. Laajarinne kysyy: Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa? Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa?
Esimerkkejähän riittää. Meidän mielestämme lapsi käyttäytyy usein arvaamattomasti. Se herättää levottomuutta ja ärtymystä. Lapsi on äänekäs, liikkuva, monitahoinen, yllättävä olento, jonka luovuus on usein luonteeltaan myös tuhoisaa toimintaa. Mutta hetkinen. Eikö juuri tätä peräänkuuluteta työelämässä: kykyä ajatella rajat rikkovasti? Ja silti me olemme taipuvaisia torpedoimaan nämä idut jo elämän alkutaipaleella. Älylliseen uteliaisuuteen kannustamisen sijasta tarjoilemme rutiininomaisesti vain yhden oikean vastauksen. Totisuus, järkevyys ja suorituskeskeisyys jyräävät leikkisyyden ja luovuudella surffailun.
Nyökyttelen tämän Laajarinteen pohdinnan äärellä: Uskallan väittää, että kohtuullinen määrä kontrolloimatonta häröilyä kuuluu hyvään ihmisyyteen iästä riippumatta. Jos ihminen ei aikutuessaan kasva kohti vapautta, niin millä aikuistuminen voidaan ylipäätään perustella myönteiseksi ilmiöksi?
Ei ihme, että lumoudumme lastemme kyvystä temmata meidät ainakin hetkeksi olemaan läsnä. Ei ihme, että mindfulnes-taitojen opettelu on niin suosittua juuri tässä ajassa. Mutta aivan liian usein meillä vanhemmilla on varmasti kiire huitoa tuo mahdollisuus ihan tavallisessa arjessa syrjään. Laajarinne jatkaa: Kasvatuksessa nykyisyys ja läsnäoleva uhrataan sille, mitä ei ole. --- Hyvin kasvatettu ihminen ihminen on alati tietoinen keskeneräisyydestään, tulevaisuussuuntautunut ja siksi kiireinen ja levoton.
Lapsi osaisi ja haluaisi elää nykyhetkessä ja siinä mitä jo on, mutta aikuiset pyrkivät langettamaan hänet omaan joukkoonsa, ikuisuudesta ajallisuuteen ja kuolevaisuuteen, venyttämään hänen mielensä niin, että se ulottuu samalla kertaa menneisyydestä tulevaisuuteen. --- Lapsen ja aikuisen välisistä konflikteista melkoinen osa kumpuaa juuri ajattomuuden ja ajallisuuden välisestä ristiriidasta: lapsella ei olisi kiire minnekään, vaan mikä tahansa ärsyke tässä ja nyt saattaa tuntua kiinnostavalta ja pysäyttävältä.
Ai niin, Laajarinteen kirjasta löysin lohduttavaa faktaa. Tunnen olevani niin hidas, siis myös henkisesti, tokaisin miehelleni erään kerran, kun kuuntelin lapsemme tajunnanvirtaa. No, synapsien eli hermosolujen välisten liitosten määrä on mahtavimmillaan 2-3-vuotiaana ja aivojen aineenvaihdunta on kiihkeimmillään 3-5-vuotiailla. Ihmekö tuo, jos tuntee oman aivokapasiteettinsa vähän rajoittuneeksi. Aika monta synapsia kun on jo matkan varrella hävinnyt.
Kesän alkajaisiksi luin brittiläisen Chris Cleaven bestsellerin, juuri suomeksi ilmestyneen Little Been tarinan (Gummerus), johon lupasinkin taannoin erässä postauksessa palaavani. Paljastamatta liikaa juonesta kirja kertoo, kuinka rannalla Nigeriassa kohtaa epätodennäköisellä tavalla kaksi naista, joiden maailmat olisi muuten määrätty pysymään erillään: kolmekymppinen brittiläisen naistenlehden päätoimittaja Sarah ja nuori, itseään Little Beeksi kutsuva nigerialaistyttö. Molempien tulevaisuus muuttuu hetkessä joksikin aivan muuksi kuin mitä he ovat kyenneet kuvittelemaan. Tai siitä tulevaisuudesta ylipäätään tulee mahdollista toiselle heistä, öljyvarojen rampauttaman Niger-joen suistossa pienessä kylässä kasvaneelle Little Beelle: Olette riistäneet meiltä tulevaisuuden ja lähettäneet meille tilalle esineitä menneisyydestänne. --- Niin me siellä elimme - onnellisina ja vailla toivoa. Olin vielä pieni enkä kaivannut tulevaisuutta, koska en tiennyt, että minulla oli siihen oikeus.
Ja eräänä päivänä vuosia myöhemmin Little Bee ilmestyy Sarahin kotiovelle Britanniassa. Useimmiten minä toivon, että olisin Britannian punta enkä afrikkalaistyttö. Kaikki ilahtuisivat nähdessään minut.
The Guardian -lehden kolumnistin Cleaven teksti rullaa vaivattomasti, joten kirja on yhdellä tasolla leppoisa lukukokemus. En yhtään ihmettelisi, jos romaanista tehtäisiin joskus versio valkokankaalle, niin elokuvan kohtauksina näin koko ajan tekstin mielessäni (tuli myös mieleen, että Little Been tarinan lukeminen alkuperäiskielellä englanniksi olisi luultavasti avannut vielä uusia tasoja romaaniin, onhan Nigeria Ison-Britannian entinen siirtomaa ja opetteleehan Little Bee puhumaan ja ääntämään englantia kuin kuningatar).
Mutta tuo leppoisuus ja helppolukuisuus ei ole synonyymi kepeydelle, sillä romaanin teemat ovat kaikkea muuta kuin leppoisia. Se liikutti tunteita pistelevästä surusta ja turhauttavasta, epäoikeudenmukaisuuden aiheuttamasta vihasta puhdistavaan toivoon. Ja töni pohtimaan omaa arvomaailmaa. Mitä tapahtuu, kun nämä kaksi erilaista maailmaa, länsimainen ja kehitysmaan, ajautuvat hetkeksi päällekkäin? Mihin asti vastuuni ulottuu? Mitä pitää tapahtua, että olen valmis todella muuttamaan elämääni ja tarkastelemaan uudestaan arvojani? Kiinnostunko vasta sitten, kun jokin koskettaa minua omakohtaisesti? Yritämmekö me kaikki lopulta vain pelastaa itsemme - ja eikö juuri se tee meistä kaikista samanlaisia? Vai uskallanko olla rohkea ja puolustaa oikeaksi kokemaani, kun valinnan hetki tulee?
Kirja tietysti möyhi minussa paljon tunteita siksikin, että olen niin paljon adoption myötä pohtinut, miten poikani Musa liikutti ja muutti isoa osaa minussa pysyvästi. Jos ajattelen elämääni janana, jossa on yksi polttopiste tai rajapyykki, joka jakaa elämäni entiseen ja uuteen toisenlaiseen, tiedän tasan tarkkaan, missä tuo kohta on. Se on hetki, jolloin pidin Musaa ensimmäistä kertaa sylissäni sowetolaisessa lastenkodissa Etelä-Afrikassa. Se joka oli aluksi ja pitkään hennosti mahdollista, siitä tuli totta: me maailman reunoilta tulleet, kohtasimme. Kaksi rinnakkaista universumia liukui lomittain hetken ajaksi. Samalla kaiken perheeksi tulemisen ilon keskellä olin tuskaan asti tietoinen siitä, etten voinut tietää, millainen olisi muiden lastenkodin kymmenien lasten tulevaisuus.
Mutta sanonpa sen tässäkin, jotta mielikuva tästä lastenkodista asettuisi oikeaan valoon: se oli varsin hyvä lastenkoti. Lapsien perustarpeista huolehditaan erittäin hyvin, vaikka resurssit ovat totta kai rajalliset. Eli unohtakaa ihan ensimmäisenä vaikkapa ne mielikuvat sänkyihinsä sidotuista lapsista. Tässä lastenkodissa oli auringonpaistetta, naurunkikatusta, pieniä tuoleja ja pöytiä, tomeria hoitajia ja vapaaehtoistyöntekijöitä, rempseää iloa, pehmoleluja, pientä pyykkiä ulkona tuulessa kuivumassa. Ehkä kaikkein ilahduttavina oli se, että lauantaisin lastenkodissa vieraili sylejä eli vapaaehtoisia sowetolaisia naisia ja miehiä. Varsinkin hyvätapaisen miehen mallin saaminen on näille lapsille erityisen arvokasta.
Näille lapsille lastenkoti oli se parempi vaihtoehto. Tajusin, että niin oli myös Musan tapauksessa, niin järjettömän riipaisevalta kuin tuntuikin ajatella sitä, että Musa oli tullut lastenkotiin vain kahden päivän ikäisenä, suoraan sairaalasta.
Niin, siitä maailmojen kohtaamisesta vielä. Olin kovasti toivonut, että olisimme voineet tavata Musan biologisen äidin, vaikka tiesinkin että se olisi aika epätodennäköistä. Emme häntä tavanneet, sillä hän katosi pian Musan syntymän jälkeen. Onneksi tiedämme hänestä aika paljon: olen kiitollinen siitä, että voin sitten joskus pojallemme kertoa enemmän hänen taustastaan.
Mutta olen usein, varsinkin unen viipyessä, ajatellut sitä nuorta naista, joka tuli naapurimaasta Zimbabwesta Johannesburgiin töitä hakemaan (Etelä-Afrikka on mantereen eteläinen muuttoimuri). Joka jätti appivanhempiensa hoiviin kaksi lastaan. Joka tapasi miehen, josta emme tiedä mitään. Ja tässä kohtaa tuntuu, että minun pieni käsityskykyni loppuu ihan kesken ja minua alkaa sen sijaan aina itkettää: joka teki ratkaisuista traagisimman ja vaikeimman, jonka surusta kasvoi meidän suurin ilomme ikinä. Missä hän on, mitä hän tekee? Ei kai naisiin Etelä-Afrikassa kohdistuva järjetön väkivalta ole kohdannut häntä? Toivon, että voisin kertoa hänelle, että kaikki on Musalla nyt hyvin. Ja kerronkin, lähtetän nämä terveiset hänelle jonnekin tuonne yhteiseen universumiimme.
