Katsoin tämän videon eilen illalla puhelimellani syvällä peiton alla. Siis samassa paikassa, jossa mökötin ja surin surkeaa elämääni koko päivän koska sain aamulla tietää, etten saanutkaan kesätyöpaikkaa, jota olin jo pitänyt varmana.

Osui siis, mutta ehkä vielä liian kipeästi. Tajuan, että olen syypää enkä uhri, mutta en tiedä olenko vielä valmis luopumaan uhrin roolista... Ehkä jonain päivänä. Olenhan vasta 26. :)

KIITOS!

Outi -- niin no, tuskin olet syyllinen siihen, ettet saanut työpaikkaa, mutta olet kyllä "syyllinen" siihen, että sulla on noin kurja olo.

Kelaa miten hukkaan sun hyvät itsesäälit on mennyt, jos yhtäkkiä saatkin jostain paremman työpaikan tai tästä tulee jotenkin muuten elämäsi paras kesä... :-D

Huomaathan, että tuomme draamaa elämäämme, koska hyödymme siitä jollain tasolla -- esim. saamme lisää jännitystä, meidän ei tarvitse ottaa mistään vastuuta elämästämme, koska esitämme itsellemme uhreja, ainakin toivomme saavamme muilta sympatiaa, voimme käyttäytyä typerästi, koska olemme (muka) niin tunnekuohun vallassa jne.

Oman elämän dramatisoinnissa on kuitenkin se ongelma, että se syö ihan järjettömästi energiaa ja aikaa -- ja usein jopa rahaa. Se pilaa ihmissuhteet ja ennen kaikkea satuttaa. Jokainen tuntemani vanhempi draamaprinsessa -- eli nainen, joka ei ikinä ole onnistunut päästämään irti draamasta -- on yksinäinen, muiden hulluna ja hankalana pitämä katkera ihminen.

Voi olla että ilman äitiyttä olisi mennyt paljon pidempään -- ehkä koko loppuelämä -- ennen kuin olisin päästänyt irti draamasta.

Draamasta irti päästämisen etuna on se, että sattuu vähemmän, ihmissuhteet toimivat paremmin ja sitten kun herkistyy taas pienille jutuille, joka päivä on täynnä ilon aiheita.

Myös aikaa ja energiaa riittää muihinkin asioihin kuin tunnekuohussa vellomiseen ja vanhojen draamojen vatvomiseen ja draamapäissään aiheuttamiensa vahinkojen korjaamiseen.

Olen myös aika varma, että olisin sairastunut masennukseen synnytyksen jälkeen, jollen olisi sitä ennen päästänyt irti draamasta.

Suosittelen siis päästämään draamasta niin pian kuin mahdollista, mutta ymmärrän, että se on lähestulkoon mahdotonta ennen kuin olet aidosti valmis siihen.

Onnea matkaan!

Pysäyttävä video.

Minullakin on taipumusta sepittää itselleni tarinaa, jossa olen virheistä oppivan ja määrätietoisesti etenevän päähenkilön roolissa.

Tarinani on kuin tapahtumarikas seikkailu labyrintissa, jossa viestit, ystävät ja pilkottava valo vievät minua eteenpäin. Vaikka viihdyn labyrintissa, minulla on tarve löytää sen suuaukko.

Todellisessa elämässäni minulla on liikaa tavoitteita joihin pyrin. En osaa kyllin nauttia nykyhetkestä enkä huomioida toisten tarpeita.Loppuen lopuksi en ole varma, olisinko onnellinen, jos saavuttaisin tavoitteeni.

Todellisuudessa en ole päähenkilö vaan yksi monissa. Maailmassa on yhtä monta päähenkilöä kuin on ihmistäkin.

Minusta taipumus kertoa tarinaa omasta elämästään on niin luonnollinen, ettei siitä kannata yrittää kokonaan luopua. Omia asenteitaan muuttamalla voi kuitenkin vaikuttaa siihen, millaista tarinaa käsikirjoittaa.

Ehkä minun kannattaisi kertoa tarinaani sellaisena, että siinä on paremmin tilaa muille ihmisille ja hetkessä elämiselle?

Kiitos jakamisesta, Uuva!

Siinä olet ihan oikeassa, että on erittäin inhimillistä kertoa tarinaa omasta elämästään antamalla erilaisia merkityksiä asioille ja tapahtumille. En edes tiedä onko mahdollista olla antamatta mitään merkityksiä -- TOSIN tiedän että monet ns. henkistyneemmät gurut nimenomaan puhuvat siitä miten valaistumisen jne. voi löytää lopettamalla merkitysten antamisen.

Voisin kirjoittaa tai kuvata aiheesta videon, mutta tässä on stoori, joka kertoo siitä, millaista elämä on ilman, että kaikelle annetaan merkitys: http://ymaa.com/articles/stories-proverbs/blessing-in-disguise
Jos englanti ei taivu, ei hätää -- kerron tarinan suomeksi täällä parin päivän sisään.

Tai mieleen tulee vaihtariaikojen sanonta: "it's not good, it's not bad, it's just different". Hoimme sitä helpottaaksemme kulttuurishokkiamme, joskus koomisuuteen asti.

Käsikirjoittamisessa dramatisoinnilla tarkoitetaan sitä, että valitsemme päähenkilön elämästä elokuvaan tai käsikirjoitukseen vain tietynlaisia kohtauksia, jotka yhdessä kertovat jonkun tarinan. Jokaisen päähenkilön elämästä voisi kertoa lukemattomia tarinoita -- jännittäviä, tylsiä, hauskoja, surullisia.

Itse näen asian niin, että dramatisoimalla omaa elämääni, tavallaan "unohdin" mielessäni tärkeitä tapahtumia, mistä seurasi se, että minä-kuvani oli todella kaukana totuudesta.

Jokuhan meidän sisällämme kertoo sitä tarinaa ja joku toinen kuuntelee. Kyllä minä tavallaan tiesin koko ajan, etteivät asiat olleet ihan niin kuin itselleni kerroin. Toisin sanoen tiesin valehtelevani itselleni. Siitä seurasi väistämättä sisäinen ristiriita ja se, etten oikeasti luottanut itseeni.

Eli kääntäen: juuri tällä sekunnilla tätä kirjoittaessani tajuan, että entinen epävarmuuteni johtui ennen kaikkea siitä, että tiesin koko ajan kertovani sepitettyä tarinaa.

No, en tiedä liittyykö tämä mitenkään sinun tarinaasi. Tiedän kuitenkin että sydämessäsi sinä tiedät mikä on totuus sinusta ja elämästä. Mitä lähemmäksi pääset tätä totuutta, sitä levollisempi ja itsevarmempi olo sinulla on.