Kirjoitin aiemmassa ketjussa hyvänä tuttavana pitämästäni ihmisestä, joka vähätteli minua.

Minun kohdallani ongelmana ei mielestäni ollut se, että olisin tuntenut itseni huonommaksi kuin hän näiden kommenttien johdosta.

Tilanne meni niin, että aloin vähitellen huomata, että minulla on jostakin syystä hämmentynyt ja uupunut olo, kun olen ollut tekemisissä tämän ihmisen kanssa.

Vasta sitten aloin huomata, että hyvänen aika, tuo ihminenhän laukoo kitkeriä ja vähätteleviä kommentteja, sekä piilotellusti että ihan päin naamaa.

Sitten seurasi ärtymys: millä oikeudella hän kohtelee minua näin? Sitten huomasin, että en halua pitää häneen yhteyttä.

Minusta tuo ärtymys on luonnollinen reaktio, joka liittyy omien rajojen pitämiseen.

Minulla on ollut joskus samanlainen tilanne kuin Käsijarruttajalla. En tuntenut oloani huonommaksi erään minua huonosti kohdelleen tuttavan kommenttien takia, vaan tunsin ärtymystä siitä, että hän kohteli minua toisin, millaisena itse pidin itseäni (fiksu, määrätietoinen, ei-kynnysmatto). Joten otin etäisyyttä.

Mikä minua edelleen mietityttää on, että tuo samainen ihminen piti itseään toiset huomioonottavana, kohteliaana ja kaikin puolin mukavana ihmisenä. Jollainen hän monien seurassa olikin, mutta jostain syystä ei kokenut tarvetta olla sellainen minua kohtaan. Huomasikohan hän sitä koskaan itse?

Jos ei huomannut, mietin, mahdanko itsekin käyttäytyä joitain kohtaan huomaamattani ikävästi, vaikka pidän itseäni kaikin puolin mukavana ja toiset huomioonottavana ihmisenä...

Hei kiitos kiinnostavista kommenteista! Herättivät paljon ajatuksia ja lisää kysymyksiä.

Olisitteko valmiit leikkimään vähän salapoliisia ja etsimään ajatuksia ärtymyksen takana?

-- Voisitteko antaa ihan konkreettisia esimerkkejä ko. henkilöiden käytöksestä? Miten ikävä käytös ilmeni? Mitä he ihan suoraan sanoivat?

-- Mikä uskomus oli ärtymyksesi takana? Eli mitä sinun pitäisi uskoa itsestäsi tai maailmasta, jotta voisit ajatella toisen käytöksestä "millä oikeudella hän kohtelee minua noin"?

Muistelen Byron Katien puhuneen myös siitä, miten meitä ärsyttää muissa omat heikkoutemme. Eli esim. jos olen (salaa) huomionkipeä, minua ärsyttävät ihmiset, jotka ovat kaikkialla suuna päänä. Tai jos olen itse besserwisser (niin kuin minä kyllä olen), niin sitten minua ärsyttävät ihmiset, jotka haluavat aina olla oikeassa (niin kuin vähän ärsyttääkin).

-- Jos sinua ärsyttäisi toisen käytöksessä jonkin oma, salattu heikkoutesi tai taipumuksesi, mikä se voisi olla?

-- Oletko itse käyttäytynyt tai halunnut käyttäytyä toisia kohtaan tavalla, joka olisi saanut heidät ajattelemaan "millä oikeudella hän kohtelee minua noin"?

-- Miten itse kohtelet itseäsi? Oletko koskaan vähätellyt omia tekemisiäsi?

(jatkuu kohta, tässä välissä pitää ruokkia lapsi :-)

Palataan vielä siihen, miten toisen halveksunta tai vähättely näkyy.

-- Onko olemassa mitään mahdollisuutta siihen, että tulkitsit tuttusi käytöksen tai kommentit väärin?

Esimerkiksi minä olen (ollut) kova tyttö optimoimaan, mikä tarkoittaa sitä, että yritän usein miettiä tehokkainta tapaa tehdä asioita. Erityisesti tämä näkyy ajoreittejä valitessani.

Tästä on seurannut se, että jos en itse aja, saatan ehdottaa kuskille mielestäni parasta ajoreittiä. En tee tätä ajtellen etteikö kuski tietäisi mitä tekisi tms., vaan kyse on siitä, että haluan olla avulias ja jakaa ajatukseni parhaasta reitistä. En myöskään oleta että kuski noudattaa reittiehdotustani.

Eräs tuttavani ei voi sietää tätä tapaa, koska siitä tulee hänelle aina fiilis, että minä jotenkin dissaan häntä -- "luuletsä etten mä osaa itse löytää perille?"

Hassua asiassa on se, että hän neuvoo itse kyllä mielellään minua silloin kun minä ajan. Minä en kuitenkaan loukkaannu hänen ajo-ohjeistaan vaan käytän niitä apunani miettiessäni optimaalisinta ajoreittiä.

Erään toisen tuttavani mukaan syynä reaktioon voi olla se, että tuttavani on kasvanut alkoholistiperheessä. Tämä toinen tuttava on itsekin kasvanut alkoholistiperheessä ja perehtynyt siihen, miten vanhemman alkoholismi voi vaikuttaa lapseen.

Ilmeisesti on varsin tavallista, että alkoholistin lapset tulkitsevat muita helpommin toisten ihmisten kommentit ja käytöksen henkilökohtaisiksi loukkauksiksi -- eli pelkäävät, että toiset haluavat heille pahaa.

-- Oletko sinä kasvanut perheessä, jossa toinen tai molemmat vanhemmista olivat alkoholisteja tai jollain muulla tavalla arvaamattomia? (ei ole pakko vastata julkisesti) Onko mahdollista, että tulkitset muiden käytöksen loukkaavammaksi, kuin miten he itse kokevat sen?

--

-- Onko mahdollista, että tuttavasi ei niinkään ajatellut dissata sinua kuin tehdä selväksi että hän on hyvä ja arvokas, koska jollain tasolla koki, ettei ole sellainen? Ts. vähättelikö hän nimenomaan sinun tekemisiäsi vai oliko pääpaino hänen omien saavutuksiensa kehumisessa?

No, käytännössä aina kun tunnemme tarvetta vähätellä muita ja/tai korostaa omaa erinomaisuuttamme, kyse on siitä, että tunnemme itsemme epävarmaksi ja huonommaksi kuin muut.

Sen näkeminen voi auttaa sinua suhtautumaan empaattisemmin "kiusanhenkeäsi" kohtaan. Tämä ei tarkoita sitä, että sinun kannattaisi tai tarvitsisi hengata kyseisen tyypin kanssa, ainoastaan sitä, että myötunto tuntuu paljon paremmalta tunteelta kuin ärtymys. Kun koet myötätuntoa, olet yhteydessä sisäiseen mielenrauhaasi ja rakkauteesi.

--

Eräs läheiseni on erittäin kova kommentoimaan muiden ihmisten tekemisiä arvostelevaan sävyyn. Häntä ei suotta kutsuta Facebook-poliisiksi.

Olen huomannut että jos läheiseni kommentoi tekemisiäni, joista en ole itsekään ihan varma (esim. parisuhdehistoriani tai tietyt draamahakuiset Facebook-päivitykset), olen vetänyt todella ison herneen nenääni ajatellen "millä oikeudella se kritisoi mua"?

Jos hän taas kommentoi asiaa, jonka kanssa olen sinut -- kuten esimerkiksi tatuointini -- minua vain naurattaa hänen kommentointihanakkuutensa ja lähinnä mietin mikä hänen omassa elämässään nyt mättää, kun hänen pitää purkaa energiaansa muiden arvosteluun.

---

Olisi superkiinnostavaa kuulla, mitä ajatuksia sinulle heräsi näistä kysymyksistä ja kommenteista?

Lähimmäksi osui tämä, tosin arvostelun sijaan sanat "kohtelemiseen lapsena":
"Jos hän taas kommentoi asiaa, jonka kanssa olen sinut -- kuten esimerkiksi tatuointini -- minua vain naurattaa hänen kommentointihanakkuutensa ja lähinnä mietin mikä hänen omassa elämässään nyt mättää, kun hänen pitää purkaa energiaansa muiden arvosteluun."

Tuossa kävi kuitenkin niin, että kun sama käytös jatkui vuosikausia, siihen kuitenkin jotenkin väsyi ja alkoi myös ärsyttää jollain tasolla ristiriita sen käsityksen kanssa, joka hänellä oli minusta ja jota muilla (mm. itselläni) ei ollut - vähän kuin vanha vitsi, jota joku tuttava kerta toisensa jälkeen kertoo, ei jaksa naurattaa enää tuhannennen kerran jälkeen. Eli en kokenut itseäni pikkulapseksi, jota pitää holhota tai jota pitää kuvainnollisesti taputtaa päähän joka välissä. Tiedän, että hän ei tarkoittanut pahaa, vaikka joskus oli kieltämättä ilkeäkin (esim. riideltyään puolisonsa kanssa piti sitten purkaa kiukkua minuun hiukan väärin keinoin), mutta se taas oli vähän erityyppinen tilanne kuin kohdella lähes samanikäistä ikään kuin tämä olisi älytön lapsi (en ollut ainoa, tämä koski vain niitä, joiden hän ilmeisesti jollain tavalla koki olevansa itsensä alapuolella)

Kysymyksessä ei ollut kukaan läheinen, vaan henkilö, jonka kanssa olosuhteiden pakosta olin vuosia tekemisissä päivittäin tai lähes päivittäin.

Sitten on toki tilanteita, joissa oikeasti vetää herneen nenäänsä, esim. koska olen myös besserwisseri, minuakin ärsyttää toiset samanlaiset ja tunnistan myös tuon alkoholistiperheen lapsen syndrooman eli että usein pyrin tulkitsemaan ihmisten sanomiset ja tekemiset negatiivisempina, mitä ne onkaan.

Kyllähän nämä jutut useimmiten tiedostaa perinpohjinkin, mutta kuinka päästä sopuun tunnetason reaktioiden kanssa niin se onkin sitten hiukan mutkikkaampi juttu. Helposti sortuu mm. tukahduttamaan tunteensa ja heristämään itselleen besserwissersormea, että "koska tiedät, mistä tuon toisen käytös kumpuaa niin et sinä saa olla ärtynyt/loukkaantunut", vaikka ei se potutus siitä pienene, että tietää, miksi toinen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy tai miksi itse vetää herneen nenään.

Kerta toisensa jälkeen on käytävä sama tunteiden hyväksyminen ja purku samojen asioiden kanssa ennen kuin se aito myötätunto ja/tai unohdus pääsee sieltä syvältä pintaan myös tunteena eikä vaan järjen äänenä.

Just joo.

Sanoitko muuten koskaan ko. tyypille suoraan ettet pidä hänen käytöksestään tai että hänen käytöksensä loukkaa sinua?

Vai yrititkö vain sietää huonoa käytöstä ja esim. toivoa että epäsuorat vihjauksesi saisivat huonosti käyttäytyvän tajuamaan että hänen käytöksensä ei ollut hyväksyttyä?

Ts. olisiko ollut mahdollista, että ärtymys ja väsymys kumpusivat ainakin osin siitä, ettet tehnyt toiselle selväksi, ettet pidä hänen käytöksestään -- eli tavallaan yksi osa sinussa on ollut itseesi pettynyt siitä, ettet olet pakottanut itsesi sietämään toisen huonoa käytöstä.

Ts. ehkä voimattomuus voi joskus olla seurausta siitä, että koemme ettemme voi vaikuttaa mitenkään toisen käytökseen (esim. sanomalla suoraan mitä ajattelemme), samalla kun kärsimme hänen käytöksestään.

Ainakin itselleni tuli mieleen yksi päättäjäasemassa oleva ihminen, jonka kanssa jouduin joskus olemaan työmielessä tekemisissä -- nyt tajuan hänen tapaamisistaan seuranneen väsymyksen olevan seurausta siitä, että jouduin esittämään että hänen mielipiteensä olisivat minusta fiksuja, vaikka oikeasti hän oli minusta pihalla kuin lumiukko.

Ja sama muuten taisi käydä välillä jenkkipomoni kanssa -- ts. hänen poukkoilunsa uuvutti, koska koin ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin myötäillä hänen päätöntä käytöstään.

Sinä päivänä kun sanoin pomolleni suoraan mitä ajattelin ja ilmoitin lähteväni talosta, suhteeni häneen parani välittömästi. Kävin hänen luonaan useampaan otteeseen senkin jälkeen, mutta en enää ahdistunut hänen sekavuudestaan, koska en kokenut että olisin ollut jotenkin voimaton hänen suhteensa.

--

Mutta joo, edelleen, mulle riittää syyksi olla olematta tekemisissä jonkin kanssa jo vain se, ettei mulla ole sille mitään sanottavaa. Olen Sannan kanssa ihan samaa mieltä siitä, että jos toisen anti on nolla tai miinusmerkkinen, niin turha sen kanssa on olla tekemisissä.

Wayne Dyer puhui muuten joskus hienosti siitä, miten joskus joitain ihmisiä on parasta rakastaa kaukaa -- eli esim. jos oma äiti tai muu vastaava läheinen on aidosti hankala, hänen kanssaan voi olla olematta tekemisissä JA kuitenkin rakastaa kyseistä ihmistä.

--

Itseäni omien negatiivisten tunteiden hyväksymisessä on auttanut ihan älyttömästi se, että ajattelen, että mielensä pahoittaa vain yksi satutettu osa minussa -- ts. pikku-Katri. Ymmärrän että tällä osalla on oikeus tuntea pahaa mieltä ja siksi voin sanoa sille (eli itselleni): "saa olla paha mieli".

Samaan aikaan tiedostan, että paha mieli on seurausta jostain "kipeästä" ajatusmallista, jota voin lähteä tutkimaan tarkemmin ja mahdollisesti jopa muuttamaan heti kun palaan taas mielenrauhaan eli tunnekuohu menee ohi.

--

Itselläni on tälläkin hetkellä negatiivisia ajatusmalleja, jotka aktivoituvat lähes päivittäin tietynlaisissa tilanteissa ja jotka vaivaavat minua, mutta joita en ole kykenyt näkemään vielä täysin selvästi osatakseni ottaa niihin niin paljon etäisyyttä, että ne eivät enää häiritsisi minua.

Osin tämä johtunee siitä, etten viime aikoina ole saanut olla riittävän pitkää aikaa yksin rauhassa ja mielenrauhassa, jotta olisin ehtinyt nähdä koko kuvion -- ainoastaan palasia siitä. Toisaalta minulla ei ole juuri nyt käytössäni ulkopuolista henkilöä (esim. valmentajaa), jolla ei olisi aiheeseen mitään henkilökohtaista sidettä ja jonka kanssa voisin käsitellä asian kunnolla. Olen kyllä varannut jo ajan tällaiselle henkilölle ja sitä ennen luvassa on ns. omaakin aikaa, joten uskon saavani nuo negatiivisimmat ajatusmallit piakkoin purettua.

Ja huom! En halua purkaa negatiivisia ajatusmalleja ollakseni parempi ihminen tms vaan koska ne vaikeuttavat tällä hetkellä omaa ja läheisten elämää -- ja ovat muutenkin täysin turhia.

En halua antaa tässä konkreettisia esimerkkejä, mutta kommentit eivät kohdallani olleet tulkinnanvaraisia.

Mikä uskomus on ärtymykseni takana? Se, että ihmisiä ja varsinkin ystäviä ja tuttavia kohdellaan peruskunnioittavasti. Heitä ei piikitellä eikä heille vittuilla.

Tässä tapauksessa en usko, että minua ärsytti tuttavassani joku piirre, jota en hyväksy itsessäni. En nimittäin piikittele tuttaviani ja ystäviäni missään olosuhteissa enkä vittuile heille. Jotenkin sellainen ei ole minulle yhtään luontevaa. Eli jos minulla on paha olo, en pura sitä heihin ja odotan samaa heiltä: jos on paha olo, voivat kertoa suoraan itse asiasta eikä aggressiivisesti kiertoteitä pitkin.

Minun kohdallani olennaista on se, miksi minulla meni niin kauan aikaa, ennen kuin huomasin ko. kuvion.

Eli käsijarru päällä -tunteeni johtuu siitä, että jotain on vialla, että joku loukkaa minua, mutta en tiedosta asiaa vaan vaivun epämääräiseen hämmennykseen, josta (onneksi) jossain vaiheessa ikään kuin havahdun hereille, todellisuuteen.

Tuo lumiukko-vertauksesi on minulle hyvin tuttu työni takia ja liittyy vahvasti myös mainitsemaani inspiroivaan ammatilliseen hankkeeseen, jota olen alkanut toteuttaa.

Täytyy vielä lukea vastauksesi tarkemmin.

Ahaa! Eli siis onko kyseessä jokin sellainen ilmiö, että lähdit niin vakaasti siitä olettamuksesta, että ihmiset kohtelevat ystäviään ja tuttaviaan kunnioittavasti, ettei sinulle tavallaan tullut mieleenkään, että oma tuttusi voisi toimia toisin.

Niinpä ehkä yritit tulkita hänen käytöstään "parhain päin" ja mahdollisesti samalla ignoroit omaa intuitiotasi siitä, että kyseinen tyyppi ei oikeasti ole kaverisi vaan häntä pitäisi varoa => tajusit että jokin on nyt vialla => mietit oletko itse tulossa hulluksi tai tyhmä kun et tajua mikä mättää tms. => koska et nähnyt kirkkaasti missä mennään, lamaannuit?

Kun tajusit missä oikeasti mennään, tuliko sinulle yhtään sellainen fiilis että "kyllä mä tiesin tämän jollain tasolla"?

Käsijarruttajan tilanne on niiiiin tuttu minullekin! Hämmennyn ihan samalla tavalla vastaavissa tilanteissa ja olen hänen kanssaan samaa mieltä, että ärsyyntyminen tai mikä se reaktio kulloinkin onkin ei johdu aina siitä, että kysymyksessä olisi piirre, joka ärsyttää itsessä eikä minusta myöskään aina siitä, että se piirre olisi sellainen, jota salaa toivoisi itsessään olevan.

Kuten käsijarruttaja, minäkään en piikittele ihmisille enkä myöskään kohtele ihmisiä kuten he olisivat lapsia. Kumpikaan noista piirteistä ei ole myöskään sellaisia, joita salaa toivoisin itselläni olevan.

Se kyllä ärsyttää, että en Käsijarruttajan tapaan aina huomaa, jos minulle on piikitelty tai käytetty hyväksi tai että suhtaudun todellakin liian kiltisti noihin tilanteisiin ja tunnen oloni voimattomaksi. Usein ärtymys tulee sekä sen toisen käytöksestä että omasta reaktiosta siihen. En haluaisi käyttäytyä huonosti ja konfrontaatiot ja riitelyt eivät ole minun juttuni varsinkaan tilanteissa, joissa molempien on tultava toimeen esim. työasioiden tms. takia, joten kun itse teen kaikkeni tullakseni vastaan ja ollakseni miellyttävä kumppani, minun on hyvin vaikea ymmärtää, että se toinen ei pyri samaan ja avoin riita nyt ei vaan ole se tapa, jolla haluan asian ratkaista tai "suorat sanat", jotka tekevät yhteistyön sen jälkeen mahdottomaksi. Jos en sitten asiallisin ja ystävällisin keinoin saa tilannetta paremmaksi niin kyllä sitä on aika neuvoton.

Niin eli tunnetko itsesi siis tavallaan avuttomaksi toisen huonon käytöksen edessä?

Miten toimisit vastaavassa tilanteessa jos sinun ei tarvitsisi miettiä seuraamuksia tai mitä muut ajattelevat?

Juuri noin se meni.

Kun havahduin tilanteeseen, oivalsin ja muistin samalla, että tällaistahan tämä oli alusta alkaen.

Kyllä, tunnen itseni avuttomaksi toisen huonon käytöksen edessä.

Jos ei tarvitsisi miettiä seuraamuksia eikä mitään, äänestäisin jaloillani enkä olisi enää ikinä sen ihmisen kanssa missään tekemisissä.

Ok - eli ydinongelma on se, että tunnet itsesi toisaalta loukatuksi toisaalta avuttomaksi toisen huonon käytöksen edessä.

Mitä sinun pitäisi olettaa itsestäsi tai maailmasta, jotta voisit kokea olevasi avuton kyseisessä tilanteessa?

Eli täydennä seuraava lause:

-- "tunnen itseni avuttomaksi toisen epäreilun hyökkäyksen edessä, koska oletan että..."

Kirjoita eka mieleen tullut juttu, kuulosti se miten tyhmältä tahansa.

En oikein ymmärrä tuota lausetta enkä osaa oikein vastata siihen. Vastaus voi siis mennä aiheen vierestä :)

-- "tunnen itseni avuttomaksi toisen epäreilun hyökkäyksen edessä, koska oletan, että ihmisten pitäisi käyttäytyä kunnioittavasti ja arvostavasti toisiaan kohtaan. En osaa pelata näillä oudoilla säännöillä. En tiedä, mitä minun pitää sanoa tai tehdä, jotta hän lopettaisi."

Oikein valaiseva vastaus! Tämä on mielenkiintoista ja ainakin minusta tuntuu hyödylliseltä. Toivottavasti myös muista tämän viestiketjun lukijoista.

-- Miksi uskot että sinun pitää käyttäytyä aina mahdollisimman miellyttävästi?

-- Millaisena ihmisenä pitäisit itseäsi -- tai millaisena ihmisenä vanhempasi pitäisivät sinua -- jos et käyttäytyisi aina mahdollisimman miellyttävästi?

-- Mitä sinun pitäisi uskoa itsestäsi, jotta voisit tietää mitä sinun pitäisi sanoa tai tehdä, jotta kiusaajasi lopettaisi sinun kiusaamisesi?

-- Miten toimisit vastaavassa tilanteessa, jos ET olettaisi että ihmisten pitäisi käyttäytyä kunnioittavasti ja arvostavasti toisiaan kohtaan etkä voisi vain häipyä paikalta?

-- Mikä sinua pelottaa konflikteissa ja asioiden suoraan sanomisessa? Ts. mitä mielikuvia tai ajatuksia tai tunteita sinulle nousee mieleen kun kuvittelet itsesi sanomassa suorat sanat kiusaajallesi?

Tunnen itseni avuttomaksi toisen epäreilun hyökkäyksen edessä, koska oletan että ystävät ja tuttavat haluavat toisilleen hyvää.

Haluaisin pystyä kysymään tuollaisessa tilanteessa vastapuolelta suoraan: "Miksi sanot noin? Mitä sinä tuolla tarkoitit?"

Minun ensimmäinen, jostain alitajunnasta kumpuava reaktioni on kuitenkin hämmennys, jonka vuoksi huomaan tapahtuneen vasta jälkikäteen.

No mutta katsotaan tarkemmin sitä sun hämmennystä, jos sopii. Jos saamme selville mikä ajatus liittyy hämmennyksen tunteeseen, voimme ehkä keksiä tavan päästä nopeammin ulos hämmennyksestä ja reagoida asiaankuuluvasti toisen ilkeyteen.

-- Eli pystytkö muistamaan tai edes kuvittelemaan mitä ajatuksia nousee ihan ensimmäiseksi mieleesi toisen käyttäydyttyä asiattomasti?

-- Mikä ajatus liittyy hämmenykseesi?

-- Mikä ajatus estää sinua kysymästä "Miksi sanot noin? Mitä sillä tarkoitit?

Hieman aiheen vierestä, mutta jotkut noista kysymyksistä ovat niin vaikeasti muotoiltuja, että ainakin minusta niihin olisi tosi vaikea vastata. Esimerkiksi tämä "Mitä sinun pitäisi uskoa itsestäsi, jotta voisit tietää mitä sinun pitäisi sanoa tai tehdä, jotta kiusaajasi lopettaisi sinun kiusaamisesi?" Mulla menee ajatus solmuun jo puolessa välissä lausetta. Valmennusuraasi ajatellen näitä kannattaisi varmaan hieman hioa. Se täydennettävä esimerkkilause oli hyvä, sama asia tuossa kysymysmuodossa aivan käsittämätön.

Tuohon hämmennykseen ei liity ajatuksia, koska menen jotenkin alitajuisesti lukkoon. Itsekin havahdun tähän vasta jälkikäteen.

Noihin tilanteisiin liittyvä tunne on melko varmasti sama kuin lapsella, jolle vanhempi sanoo jotain ilkeää.

Olen itse tajunnut aika äskettäin tuon edellä mainitun asian, eli tulen parhaiten toimeen sellasten ihmisten kanssa, jotka omaavat ne ominaisuudet/ajattelumallit jotka "itse haluan". Ja päinvastoin myös. Minun tapauksessani on kyse henkilöistä jotka ovat vahvoja, oma tien kulkijoita, joitka eivät anna muiden lannistaa heitä, mutta samalla omaavat avrakatseisuuden ja hyväksyvät muut. Olen itse aika hyvällä tiellä yrittäessäni muuttaa ajattelumallejani, mutta vielä on pitkä matka edessä.. sen takia nuo ihmiset ( jotka ovat läheisiä ystäviäni) antavat minulle sitä esimerkkiä.. tekevät myös minut vahvaksi ihmiseksi. - Yksikertaistettuna uskon sen olevan jotakin tämmöistä.
Se toimii myös päinvastoin. Minulla tulee aina epävarmempi olo ihmisten kanssa, jotka ovat epävarmoja. Minua suorastaan alkaa ärsyttämäänkin joskus, jos itsellä on epävarma olo ja joku joka on viel epävarmempi kyselee esim "miltä näyttää"- onko tämä ok",, entä tämä? jne. Samalla minulla tulee huono omatunto, että miksi tunnen "ärsytyksen" tunteita siitä, että joku on epävarma ja kysellee minulta neuvoa. Se ei aina ole näin, enkä ikinä vastaa rumasti tai halua että tunteeni näkyy...
Ehkä mä jopa vähän liioittelin, sillä ei tämä aina tapahdu, mutta JOS tapahtuu ja KUN tapahtuu..niin nyt olen ainakin selvittänyt syyn siihen, miksi koen niin. - Koska se tuo esiin oman epävarmuuden samalla.

Toinen esimerkki minulla on omasta äidistäni. Se on todella hirveää, sillä on usein tilanteita, missä minä vaan ärsyynnyn hänelle "ilman syytä". Tosta noin vaan, ja todella paljon. Silloin tunnen vähemmyyden tunnetta, riittämättömyyttä, ja kritiikkiä. Tiedän, että sitä olen häneltä saanut.. tai se on hänen tapansa olla.. ja olen itse myös välillä semmoinen. Mutta kun tuo tapahtuu... niin tunteeni on niin vahvat, että en voi kontrolloida niitä. Ne vaan tulee.
Mietinkin usein, että MIKSI, ja MITEN voisin estää sen. Yrittää olla astumatta äidin "saappaisiin" ja yrittää olla kokematta hänen läsnäoloaan tai sanojaan niin kuin vanhat kaavat ne kokee. Ajatusmallini on juurtunut siihen miten se oli pienenä. En ole edelleenkään vanha, vaan n. 20 vuotias enkä haluaisi toistaa äitini / perheeni tapaa.. - eli kriittisyyttä. koska sitähän mä toistan kun ärsyyynnyn äidille ilman mitään syytä. Se on ruma tapa, eikä äitikään ymmärrä mistä on kyse. Itse tiedän nyt, ja olen valmis työstämään sitä pois.

Sori tästä tuli sekava, kun ajatukseni vain laukkasi eteenpäin, enkä ole varma mitä kirjoitin ja mitä jätin vahingossa kirjoittamatta, mutta tässä olivat ajatukseni luettuani yllä olevaa postausta.

Kiiitos tästä blogista Katri. Olet edelleen suuri innoittaja :) ja saan paljon irti tästä blogista.

Tuosta äskeisestä tuli mieleen narsismista ja narsistien kuvioihin sotkeutuneista ihmisistä kertova kirja, jonka nimi on muistaakseni Miksi aina minä? En jaksa just nyt googlata...

Siinä kuvaillaan narsistin (vai oliko peräti psykopaatin) kuvioita jotenkin näin:

Oletetaan, että laiturilla seisoo kaksi lasta. Yhtäkkiä toinen lapsista tönäisee toisen veteen, tuosta noin vain.

Kirjan mukaan narsistien kanssa tekemisissä olevista ihmisistä tuntuu samalta kuin tuosta lapsesta, joka tönäistään veteen.

Tämä tunne on aika lähellä sitä, mitä tunnen noissa aiemmin kuvatuissa tilanteissa. (Siis tuo narsismi ei nyt ole tässä olennaista, tai voi ollakin, mutta tuo tunne tuli mieleen.)

Eilinen vastaanväittäjä: no itseasiassa toi on ihan "oikea" valmennuskysymys (ts. oikeidenkin ammattivalmentajien käyttämä kysymys) ja on toiminut kyllä valmennustilanteissa -- osin varmaan siksi, että kun sanon sen ääneen, painotan lauseen alkua ja saatan toistaa kysymyksen pariin kertaa. Olet siinä oikeassa, että kirjoitettuna se voi olla vaikeatajuinen.

Eli sama lauseentäydennykseksi muutettuna:

-- "Jotta osaisin reagoida oikein jonkun oltua minulle ilkeä, minun pitäisi uskoa että minä..."

Käsijarruttaja -- kyllä siihen liittyy jokin ajatus, mutta voi olla että se vilahtaa niin nopeasti päässäsi, ettet kiinnitä siihen huomiota. Jos olisimme kasvokkain pyytäisin sinua rentoutumaan, sulkemaan silmät ja palauttamaan muistiin jonkin oikean tapahtuman, kun joku oli ilkeä -- sitten menisimme tapahtuman läpi repliikki repliikiltä ja hetki hetkeltä, kiinnittäen huomiota niihin ajatuksiin ja fiiliksiin joita tilanne nostaa.

Toi tunne on aika jännä. Pystytkö palauttamaan mieleen jonkin tilanteen, kun jompi kumpi vanhemmista sanoi sinulle jotain ilkeää?

Minä en edes muista koska viimeksi joku vieraampi ihminen olisi sanonut minulle jotain ilkeää, mutta en myöskään muista että vanhempani olisivat sanoneet minulle mitään ilkeää. Ehkä siksi en mene täysin lukkoon jos joku on minulle ilkeä. Toki keksin kaikkein nasevimmat vastaukset yleensä jälkikäteen, mutta olen esim. pystynyt puolustamaan itseäni asianmukaisesti eräässä kirjakauppiastapahtumassa, jossa känninen kirjakauppiasrouva otti asiakseen alkaa huudella asiattomia kommentteja.

Jos esim. siippani sanoo kiukuspäissään jotain ilkeää, joka pahoittaa mieleni, sanon jotain tyyliin "toi oli asiatonta" ja "tosta tuli paha mieli", mikä yleensä johtaa siihen, että kumppani lopettaa ilkeilyn ja pyytää anteeksi. Jos hän on liian kiihtynyt siihen ja jatkaa typeriä kommentteja, ilmoitan etten kuuntele ja menen toiseen huoneeseen tai tarvittaessa jopa ulos. Tietysti noissa tilanteissa erona on se, että olemme jo riidan keskellä, joten olen valmiiksi varautunut vastaamaan.

Kai sitä aina on enemmän tai vähemmän järkyttynyt jos joku hyökkää odottamatta suusanallisesti kimppuun -- mielenkiintoista onkin tässä se, että nimenomaan menette lukkoon.

Ilkeät kommentit ja täysin aiheeton arvostelu olivat lapsuudessani arkipäivää.

On muuten erittäin terveellinen vertailukohta lukea, että joku ei muista vanhempiensa ollenkaan ilkeilleen.

Tästä pääsen taas vähän eteenpäin:

Minulla noihin arvostelutilanteisiin liityi myös fyysisen väkivallan uhka. Eli jos olisin sanonut takaisin, seurauksena olisi ollut fyysinen rangaistus tai sellaisella uhkailu.

Tämän täytyy liittyä tuohon lukkoon menemiseen.

En mene ikinä lukkoon, jos joku vieras ihminen on asiaton, vaikka nasevimmat kommentit tosiaan aina keksii vasta jälkeenpäin. Samoin perheenjäsenten kanssa riidat sujuu "hyvin" Jotenkin varmuus noissa tilanteissa liittyy siihen, että ekassa tapauksessa ei ole mitään tunnesidettä tai yhteistä intressiä, minkä takia pitäisi puolin tai toisin kiinnittää huomiota sen toisen tai omaan käytökseen ja toisessa tapauksessa on taas niin vahva tunneside, että tilanne on sen takia ok ja hoidetaan niin kuin pitääkin.

Minulla ongelmana on joskus (onneksi harvalukuiset) tuttavat tai yhteistyökumppanit, joiden odottaisi käyttäytyvän kohteliaasti jo sen takia, että välillämme ei ole erityistä tunnesidettä, mutta on yhteinen intressi tulla keskenämme toimeen ja/tai saada jotkut asiat hoidettua käytännön olosuhteiden takia (esim. että olemme sattuneet joutumaan samaan työpaikkaan tai kurssille tai jonnekin vastaavaan). Olisi siis kummankin etu käyttäytyä sivistyneesti toisiamme kohtaan ja koska esim. vahva ystävyys puuttuu, rankka konflikti tai edes konfrontaatio voisi saada tilanteen aika hankalaksi. Noissa tilanteissa toivoisin olevani maailman paras diplomaatti ja ihmistuntija, jotta saisin tilanteen sujumaan jouhevasti. Aina kun ei ole oikeasti sitä mahdollisuutta, että pakkaisi kimpsunsa ja sanoisi, että tästä ei tule nyt mitään, vaan on pakko saada asiat hoidettua.

Ja saman tien tajusin, että minulla on vielä tuttavapiirissä kaksi tai ehkä kolme ihmistä, jotka toteuttavat tätä kaavaa ja joihin en enää halua pitää yhteyttä.

Minullekin ovat tuttuja nuo tilanteet, joissa sellaiset ihmiset, joiden odottaisi käyttäytyvän kohteliaasti, eivät tee niin, lähinnä työelämässä. Vaikka se olisi asioiden hoitamisen kannalta ehdottomasti näppärin ratkaisu, kun tosiaan ei ole mitään tunnesidettä.

Sitä suoraan sanottuna ihmettelee, että miten joku voi olla täysi kusipää ja että miten tällä kusipäällä voi olla töitä. Eli miten hänellä on siihen varaa...

Oman tien kulkija (kutsun sua mm äidistä kirjottanutta nyt tällä nimellä, kun en muuta keksi :-): Muistuuko mieleen jotain tilannetta, jossa olisit hermostunut äidillesi "ilman syytä"? Mitä hän tarkalleen ottaen sanoi tai teki juuri ennen kuin ärsyynnyt?

Käsijarruttaja -- joo, kuvaava vertaus.

Mietin sitä, että meidän eromme tässä asiassa voi johtua osin siitä, että olin itse ala-asteella muutaman vuoden koulukiusaaja. Kiusaamisurani alkoi sen jälkeen kun pari isompaa tyttöä oli ensin kiusannut minua ja kotonani alkoi samaan aikaan vanhempien erokriisi (jota jatkui viisi vuotta). En uskaltanut nousta vastarintaan isompia tyttöjä vastaan enkä voinut purkaa pahaa mieltä oikein kotonakaan. Eikä minulla ollut muutenkaan taitoa purkaa ahdistustani rakentavammin. Niinpä aloin kiusata paria minuakin kiltimpää tyttöä, joista tiesin etteivät he nousisi vastarintaan. Ehkä minua ärsytti heidän kiltteytensä ja se, etten pystynyt itse samaan.

Häpeän ja kadun edelleenkin sitä että kiusasin heitä, mutta ainakin kiusaamisesta seurasi se, että tiedän, että ihmiset voivat olla ilkeitä ja kamalia minulle ilman että se liittyy minuun mitenkään. Toisin sanoen en ole yllättynyt jos joku käyttäytyy huonosti vaan alan miettiä mitä ongelmia hänellä on.

Käsijarruttaja -- no ei mikään ihme että menet lukkoon. Ehkä taustalla pyörii jokin sellainen ajatus että "jos mä nousen vastarintaan, käy huonosti" -- vaikka samaan aikaan järki sanoo ettei esim. töissä kukaan ala enää hakata sinua.

Tuollaisiin traumaperäisiin juttuihin voi muuten auttaa NLP, jolla voidaan purkaa vastaavanlaisia syvempiä traumoja. Siinä on ihan guru mm. kaverini Angelika Oinaanvaara (http://arieslead.com/). Toinen hyvä metodi on EMDR; jota taas tekee mm. entinen superterapeuttini Leena Hattunen (http://www.terapiatalofenix.fi/) jota suosittelen kaikille loistavaa terapeuttia etsiville.

Niin no, kieltäydyin juuri itse yhdestä projektista, koska yhdestä siihen liittyvästä ihmisestä tulee huonot vibat. Eli olen kyllä aika nirso sen suhteen kenen kanssa teen töitä.

MUTTA toki joudun itsekin joskus olemaan tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät ole kaikkein kivoimpia.

MIKÄLI kyseisen ihmisen ongelmana ei ole alkoholismi, huumeiden käyttö tai selvä mielenterveysongelma, pyrin yleensä miettimään miksi kyseinen ihminen tuntee olonsa niin turvattomaksi ja rakkaudettomaksi, että hän kokee tarvetta suojata itseään häiriökäyttäytymällä.

Tällaisia ihmisiä kohtaan olen erityisen ystävällinen ja niin vähän uhkaava kuin mahdollista. Saatan esittää vähän höpsömpää kuin ehkä olen, kysyä neuvoa jne. Toisaalta saatan antaa heille enemmän "tilaa" eli mahdollisuuden tarkkailla minua rauhassa. En suutu tai loukkaannu heidän heitoistaan -- tai ainakaan en näytä sitä vaan prosessoin asian rauhassa. En myöskään näytä pelkoani vaan diilaan senkin kanssa keskenäni.

Tarkemmin ajatellen käyttäydyn samalla tavalla kuin koirien kanssa, jotka käyttäytyvät uhkaavasti, koska ovat peloissaan.

Esimerkiksi eräs lähikauppamme työntekijä oli tällainen, joka oli aina hyvin yrmeä. Otin missiokseni saada hänet lämpenemään. Tervehdin aina iloisesti, kommentoin empaattisesti työmäärää, annoin hänen valittaa työoloista ja ilmaisin pahoitteluni niiden puolesta jne. Nyttemmin ko. henkilö on aina minulle ystävällinen.

Toki ymmärrän senkin, että jos olet lapsuudessasi oppinut vihaamaan ilkeyttä, koska se on liittynyt aidosti pelottaviin tapahtumiin, niin silloin on todella vaikeaa kyetä näkemään toisen käytöksen taakse ja uskoa se, että huonosti käyttäytyvä ihminen on oikeasti peloissaan ja rakkaudeton.

Mutta tosiaan -- ehkä silloin tuo koiravertaus voisi auttaa, jos olet koiraihminen.

Tai jos muistat Ihmemaa Ozin tarinan ja sen velhon, joka piileskeli varjokuvan (?) takana, niin kyseessä on sama ilmiö.

Voit myös yrittää nähdä kiukuttelijan pikkulapsena ja huomata, miten hänen käytöksensä olisi asiaankuuluvaa pienelle lapselle, vaikkakin aikuisen ihmisen käytöksenä se on outoa.

Edelleenkään en suosittele väenvängällä ankeiden ihmisten kanssa hengaamista, jos voit käyttää saman ajan kivojen ihmisten kanssa hengaamiseen, mutta jos joka tapauksessa joudut olemaan tekemisissä ikävän ihmisen kanssa, silloin kanssakäymistä voi helpottaa huomattavasti se, että näet hänen käytöksensä uudessa valossa ja suhtaudut häneen empaattisesti ja rakkaudella.

Kuka tietää, ehkäpä oma rakkaudellinen käytöksesi antaa tälle ihmiselle tilaisuuden kokea tulevansa hyväksytyksi ja lopettaa kiukuttelun ja kiusaamisen.

Lapsuudessaan väkivaltaa ja muuta järjetöntä kauheutta kohdanneille suosittelen sekä Louise L. Hay:n että Denise Linnin kirjoja ja äänitteitä. Kummallakin oli ihan järjettömän hirveä lapsuus: kamalaa väkivaltaa, hirveät äidit (Denisen äiti oli väkivaltainen skitsofreenikko), äärimmäistä köyhyyttä, seksuaalista pahoinpitelyä, Deniseä ampui tuntematon sarjamurhaaja, joka oli ensin ajanut hänen ylitseen autolla jne. jne.

Siitä huolimatta molemmat naiset pääsivät menneisyytensä kanssa sinuiksi ja pystyiviät aidosti antamaan anteeksi kaikille heitä vastaan rikkoneille ja ovat nyt todella upeita esimerkkejä siitä, miten lapsena koetut kauheudet voi kääntää voitoksi.

http://www.deniselinn.com/index.htm
http://www.louisehay.com/