Mielenkiintoinen ajatus että vihan takana on aina pelko. Mihin tämä perustuu? Jos vihaan toista ihmistä, mitä silloin pelkään? Olen kerran elämässäni vihannut, mutta en muista, että siihen olisi liittynyt mitään pelkoa. Sanoisin että takana oli pikemminkin pettymystä.

Viha on puolustusreaktio joka valmistaa meitä pakenemaan tai taistelemaan. Esim. Vihainen koira on aina pelokas koira, mutta pelokas koira ei ole välttämättä vihainen.

Pettymykseen saattaa esimerkiksi liittyä häpeän pelko tai vielä konkreettisemmin pelko siitä että joko tämä ihminen tai joku muu kohtelee sinua kaltoin uudestaan. Niinpä pyörität mielessäsi mielikuvia siitä miten kamala toisen teko on aktivoidaksesi vihan uudestaan ja uudestaan, jotta et unohtaisi vääryyttä ja lankeaisi uudestaan samaan ansaan.

Haluan ajatella, että tunteiden tunteminen ja niiden huomioiminen, juuri niin kuin kuvaat, on avain siihen, että niiden ei anna "viedä" elämää. Tunteiden armoilla oleminen kaikissa tilanteissa ei ole hyvästä. On tärkeää, että tunnistaa tunteensa, ja tekee tietoisen päätöksen miten niihin suhtautuu ja miten reagoi.

Muuten olen samaa mieltä kanssasi Annina, mutta korvaisin sanan "tunteet" sanalla ajatukset. Eli tunteet ovat oire, eivät syy -- emme ole tunteiden vietävänä vaan ajatusten vietävänä.

Ja ajatusten takana on "superajatukset" eli uskomukset -- niiden näkeminen uudessa valossa on tehokkain tapa muuttaa ajatuksia ja sitä kautta myös tunteita.

Tuosta vihasta:Joillakin henkilöillä viha on selkeästi käyttövoima,jota ilman ei voi elää.Se ilmenee monella tavalla,kohdistuen määrättyn henkilöön,mitätöimällä,arvostelemalla,henkisenä tai fyysisenä väkivaltana,tekemällä itse tekoja,jotka muilta kieltää,vihalla on monet kasvot. Vihan täyttämä aiheuttaa itselleen järjettömän kierteen ihmissuhteissa,työpaikoilla,hän törmää aina samaan ongelmaan,siirrettyyn tai siirtyneeseen vihaan ja katkeruuteen,samalla aiheuttaen muille ongelmia.On ihmisiä,jotka pystyvät hoitamaan asiansa vain vihan ja kaunan kautta.Tiedän henkilöitä joiden viha on alkanut tosi toisarvoisista asioista kestäen vuosikymmenet.Yleensä nämä henkilöt hyväksyvät itsessään sen mitä toisessa eivät ja ovat kykenemättömiä kohtaamaan itsensä.

Kaikki eivät kypsästä iästä huolimatta ole kypsiä kohtaamaan tunteitaan,vaan jatkavat kohteesta seuraavaan ja seuraavaan,etsivät aina sen heikomman,lupaavat kuut ja tähdet taivaalta,tekevät itsensä tarpeellisiksi. Siinä vaiheessa,kun vastapuoli alkaa ajatella itsenäisesti,lähtee vihaaja muualle vihaamaan.Yleensä näitä henkilöitä ohjaa narsismi eikä narsisti pysty asettumaan toisen asemaan,saatikka näkemään omassa itsessään tai toimissaan mitään vikaa.

Itsestäni on tullut varovainen,jos joku alku näyttää jossain suhteessa ylikorostuneen loistavalta ja täydelliseltä,lähden kellojen soidessa heti pois.Eikä silloin ole kysymys mistään pelosta,vaan kokemuksen tuomasta itsesuojeluvaistosta.Mielestäni terve pelko näyttäytyy juuri siksi,että ei turhaan saattaisi itseään minkäänlaisille kivuille alttiiksi.Vihakin on ihan hyväksyttävä tunne,mutta siihen ei saa jäädä kiinni.

Ihmisen elämään mahtuu ihan kamala määrä tunteita laidasta laitaan,tärkeintä on oppia tunnistamaan se hetki,jolloin joku tunne sisällämme muuttaa muotoaan,kysyä silloin kysymys:miksi.

Joo ja jos pääsisit syvälle vihalla -- tai vielä pahempaa: piilovihalla -- maailman kohtaavien ihmisten ajatuksiin, huomaisit niiden olevan täynnä pelkoja.

Se on surullista, jos aikuinen ihminen elää koko elämänsä pelossa ja vihassa -- ja käyttäytyy siksi tavalla, joka antaa lisää syytä vihaan ja pelkoon. Kyllä, olen minäkin näitä ihmisiä kohdannut.

Jos vihan tunne kestää 90 sekuntia kerrallaan, voit miettiä miten usein kestovihainen ihminen joutuu kertomaan itselleen tarinoita vääryydestä ja vaarasta, joka oikeuttaa vihan.

Mutta olen kyllä itsekin sitä mieltä, että sellaisen ihmisen kanssa on turha lähteä leikkimään -- ainakin jos ei tiedä mihin leikkiin ryhtyy.

Pelko on tervettä silloin kun kyse on oikeasta vaarasta: ajat superliukkaalla tiellä, kohtaat kadulla aggressiivisen ihmisen joka on huumeiden vaikutuksen alaisena, juoppuhullu puolisosi heiluu aseen kanssa jne.

Jos pelko on seurausta tarinasta jota kerrot -- ts. katoaisi jos et ajattelisi asiaa -- silloin olet luonut sen itse joko suojellaksesi itseäsi joltakin tai motivoidaksesi itsesi johonkin.

Kyllä minä tiedän unelmaihanasti alkaneita parisuhteita, jotka ovat jatkuneet hyvin -- eivät ehkä ihan yhtä täydellisesti kun arki on astunut kuvioihin ja rakastumishormonit ovat hälvenneet, mutta ihan yhtä hyvin kuin huonommin alkaneet suhteet.

Samoin tiedän suhteita jotka ovat alkaneet helvetillisesti, mutta ajan myötä muuntuneet hyviksi suhteiksi.

Ts. siitä, miten suhde alkaa ei voi vetää mitään yleisiä johtopäätöksiä.

MUTTA joo, niin kuin kirjoititkin, jos kerran sinulla hälytyskellot alkavat soida tietyssä tilanteessa -- esim. siksi että alitajuisesti luet toisen kasvojen mikroilmeistä, äänenpainoista ja eleistä että hän valehtelee tai huomaat muita vihjeitä siitä, ettei kaikki ole niin kuin näyttää, niin sitten kannattaa miettiä tarkkaan haluaako jatkaa suhdetta vai ei.

Silloinkin parisuhteen alussa omilla tarinoilla luotu pelko on turhaa ja haitallista -- tai tarkemmin sanottuna tarinat jotka luovat pelon tunteen ovat haitallisia ja turhia. Kuten esim. tarina että "ylikorostuneen loistava ja hieno parisuhteen alku kertoo että suhteesta tulee myöhemmin helvettiä". Ei se kerro mitään -- se, esittääkö kumppanisi jotain muuta kuin on, voi kertoa jo paljon enemmän.

Sen sijaan terve järjen käyttö ja oman intuition/sydämen kuunteleminen on suositeltavaa ihan aina -- myös parisuhteiden alussa.

--

Mistä tiedät onko uusi kumppanisi narsisti tai sosiopaatti?

Kysy itseltäsi: Onko minulla fiilis, ettei kaikki ole kohdallaan? Huomaanko ajattelevani, että toinen valehtelee esim. saavutuksistaan? Ovatko hänen lupauksensa uskottavia verrattuna hänen todelliseen elämäntilanteeseensa? Selittääkö hän mahdollista alennustilaansa muiden virheillä ja väärinkäytöksillä?

Selittääkö kumppanini koko ajan yhtä ja tekee toista? Pystynkö näkemään hänen todelliset motiivinsa? Miksi minä olen tässä suhteessa -- koska viihdyn ja minulla on kivaa tämän ihmisen kanssa, vai koska haluan jonkun pelastavan minut ja tekevän minut ehjäksi? Olenko alkanut seurustella useammin kuin kerran narsistin tai sosiopaatin kanssa => onko sisäinen "vaara-anturini" säädöt pielessä esim. lapsuuden kokemusten takai?

jne.

Väitän että tunne-elämältään suhteellisen terve ihminen pystyy "lukemaan" toisen kasvojen mikroilmeistä, äänenpainoista ja eleistä puhuuko toinen totta vai ei. Vaikka emme tietoisesti tekisi niin, alitajuntamme rekisteröi "faktat", vetää niistä omat johtopäätöksensä silmänräpäyksessä ja varoittaa meitä intuitiomme kautta.

Joskus saatamme järkeillä intuition kumoon koska esim. tuntuu niin hyvältä että joku näyttää palvovan meitä, ostaa meille lahjoja ja vie hienoihin ravintoloihin, lupaa pitää huolta jne.

Jos olemme kokeneet lapsuudessamme hyväksikäyttöä tai joutuneet elämään arvaamattoman ihmisen rinnalla, joskus oma "vaara-anturimme" voi olla kalibroitu niin, etteivät hälytyskellomme soi vaikka toinen valehtelee meille päin naamaa.

Yksi hyvä parisuhdetesti onkin viedä uusi kumppani tapaamaan ystäviäsi ja perhettäsi ja kiinnittää huomiota mitä SINÄ tunnet tilanteessa. Tunnetko tarvetta selitellä kumppanisi toimintaa? Mitä kaikkein tarkkavaistoisimmat läheisesi oikeasti ajattelevat kumppanistasi? Haluatko kuunnella ystäviäsi?

Edelleenkään tähän ei tarvita pelkoa vaan asiaan voi suhtautua ihan täysin neutraalisti -- vähän samaan tapaan kuin jos olisit ostamassa uutta autoa tai hevosta.

Mä nyt vielä jatkan, koska en ihan osta tota pelkoteoriaa. Varmasti on paljon vihaa, joka syntyy pelosta. Myönnän sen ja se on helppo esimerkkien valossa nähdäkin. Mutta entäs sellainen ihan puhtaaseen vitutukseen perustuva viha? Ei siis sellainen kavala, katala, kaunainen viha vaan sellainen, että vihaa toista niin että ei halua vastata puhelimeen tai olla samassa huoneessa, koska toisen naama saa niin valtaisan -paremman sanan puutteessa - vitutuksen aikaiseksi. En pysty näkemään että siinä tapauksessa peloilla olisi asian kanssa tekemistä.

Muutenkin mun on hyvin vaikea nähdä, miksi asiat pitäisi ajatella noin vaikeasti ajatusten kautta. Näkisin niin että se on yksi tapa hahmottaa maailmaa ja itseään, mutta menee (mun mielestä) aika saivarteluksi välillä. Itse näen niin että erilaiset tilanteet herättävät meissä tunteita halusimmepa tai emme. Se taas, millaista käytöstä tunteista seuraa on oma valintamme. Tunnetta ei voi valita, sitä ei voi järkeillä pois. Tai ehkä voi, mutta siihen saattaa mennä ihmisikä. Eli mun nähdäkseni systeemi menee just päin vastoin; ensin tulee tunne, siitä seuraa ajatuksia. Musta tää on paljon järkeenkäyvämpi tapa kuin toisin päin.

Noin minäkin sen näen: ensin nousee jossakin tunne, ja siitä seuraa ajatuksia. Sitä tunnetta voi tarkastella, mutta ei se ajattelemalla sinänsä miksikään muutu.

Mä kirjoitan tästä blogimerkinnån ja/tai teen videon, mutta just toi väärinkäsitys siitä, että ulkoiset asiat nostavat meissä tunteet on useimpien ongelmien alku ja juuri. Jos näin olisi, te olisitte aina ulkoisten tapahtumien ja muiden tekojen ja sanojen armoilla tunteinenne.

ETTE OLE! Mutta niin kauan kuin te ette bongaa ajatusta tapahtuman ja tunteen välillä se vain näyttää siltä.

Asia on ihan äärimmäisen yksinkertainen kun sen lopulta tajuaa. Sen tajuamisrn jälkeen kaikki tuntuu ihan älyttömän paljon helpommalta ja vähemmän pelottavalta ja superyksinkertaiselta. Ainoa syy ettette ole vielä tajunnut sitä on se, etten mä ole vielä näyttänyt juuri teille totuutta niin että näkisitte asian uudessa valossa. Ei hätää, en anna periksi ennen kuin kaikki ovat tajunneet tämän ja Suomi on täynnä ihmisiä, jotka kokevat suurempaa mielenrauhaa. :-)

Niin kauan kuin ette näe miten luomme tunteemme omilla ajatuksillamme, ette huomaa pelkoa vihan takana. HUOM! Joo, vitutuksen takana voi olla myös joskus fysiologinen tila - nälkä, PMS, väsymys, kipu jolloin se ei johdu tietenkään pelosta.

Kysymys: jos vihaat toista niin ettet halua vastata puhelimeen, mitä pelkäät että tapahtuisi jos lopettaisit hänen vihaamisensa ja antaisit anteeksi?

Että hän satuttaa sinua uudestaan?

Niin ja pointtina ei ole tarkastella tunnetta vaan ajatuksia tunteen takana - tunnereaktiot tietyssä tilanteessa muuttuvat vasta kun se, mitä ko tilanteesta ajattelette, muuttuu.

Eivät kertomukset narsisti suhteista paljon toisistaan eroa,tapaat maailman rakastavimman henkilön,joka osaa käyttää ns.alkukoukkua loistavasti,osaa kierolla tavalla hyväksi käyttää toisen heikkouksia omaksi hyväkseen ,etenkin silloin,kun ollaan kahdestaan.Suhteen alkuhan on useimmiten sitä "ei tarvita muita"potaskaa,joka himmenee ajan myötä.Narsisti osaa käyttäytyä todella moitteettomasti joukossa,joten ei siinä sukulaisten arviot mene ollenkaan kohdalleen useinkaan.

Usein käy niin,että ajan kuluessa narsismi alkaa tarvita lisää ravintoa,silloin alkaa myös näkyä ja tuntua niitä asioita,jotka ovat oikea motiivi narsistille.Alkaa toisten(huom.monikko) henkilöiden arvostelu,elinkumppanin mitätöinti,alkoholi astuu kuvaan voimakkaasti,oman itsen korostaminen,tekeminen parhaaksi kaikista jne...lukemattomia uusia vivahteita,joilla toisen osapuolen itsetunto on tarkoitus murtaa.Narsisti etsii suhteita,joissa ensin voi tarjota kaikkea mahdollista hyvää ja sitten alkaa murtaa toista omista tarpeistaan lähtien.Ei siinä auta puhuminen,ei teot,ei suostuminen,ei mikään...ainoastaan irti suhteesta,jos vielä voimia on!

Vihasta vielä,jos vihansa jättää purkamatta ja kantaa sitä sisällään,siitä muodostuu valtava sisältä nakertava rotta.Sitä ei pääse pakoon,sen kuljettaa mukanaan kaikkialle,jokaiseen suhteeseen ja tilanteeseen.

Pelosta: pelko on terve reaktio aina,se on joko alitajuista tai tiedostettua jopa harkittua ja järkevää.

Olen myös sitä mieltä,että suurin osa ihmisistä tunnistaa vihansa,pelkonsa,rakkautensa ja ylipäätään kaikki tunteensa ilman kiemuroita ja turhia selityksiä.Eri asia on,jos vastassa on sairas pahaa tarkoittava yksilö,jonka tunteet ovat ikäänkuin paketissa,jota sitten hitaasti kerros kerrokselta puretaan.

On myös mahdollista, että me ei olla tajuttu sitä siksi että sä olet väärässä :)

Oikeasti, ei ihminen ole ulkoisten tapahtumien jne ARMOILLA millään tavalla, vaikka ne herättävätkin tunteita. Tunteita tulee ja menee, se kuuluu ihmisyyteen. Mutta se, millaista toimintaa tunteista seuraa, on ajattelun tulosta. Ajatuksistaan ihminen voi päättää, mutta tunteista ei.

Otetaan nyt vaikka toi pelko. Et voi päättää, pelästytkö jotain vai et. Se on tunne joka tulee tahtomatta. Mutta voit päättää sen jälkeen, miten toimit. Esimerkiksi minä pelkään lentämistä, joka kerran suunnilleen yhtä paljon. Mutta se ei estä minua lentämästä, vaikka en siitä pidäkään. Tunnetta en voi poistaa tai hallita, mutta voin silti toimia rationaalisesti. Tunnetila ei mitenkään poista aivoja käytöstä. Tämä on ihmisten ja eläinten ero - ihminen voi olla vaikka miten vihainen tai pelokas, mutta toimia silti "tunnetta vastaan", toisin kuin eläin joka menee aina vaistolla.

Hah haha! Niin no, sinun maailmassani minä olen jo väärässä, joten siinä mielessä väittely voi olla turhaa. :-)

Olen ajatellut melkein koko elämäni niin, että tunteet ovat suoraa seurausta tapahtumista ja ettei niille voi mitään. Sitten Michael Neill ja kumppanit avasivat silmäni ja saivat minut näkemään miten asia oikeasti menee.

Siksi koin olevani TUNTEIDENI armolla, jotka olivat ulkoisten TAPAHTUMIEN armoilla. Ts. pelkäsin tilanteita joissa joku voisi arvostella minua, koska ajattelin että arvostelu saa minut automaattisesti pahoittamaan mieleni. No ei saa, vaan mieleni pahoitti ajatus siitä, että arvostelu tarkoittaa että olen epäonnistunut ja huono ihminen ja ettei minusta tykätä.

Kun hyväksyin ajatuksen, että tunteet ovat seurausta ajatuksista, aloin myös huomata ne ajatukset tapahtuman ja tunteen välissä.

Tunteet tulevat ja menevät, koska ajatukset niiden takana tulevat ja menevät.

Oletko koskaan huomannut reagoivasi eri tavalla samankaltaisiin tilanteisiin? Oletko koskaan miettinyt mistä reaktioero syntyi? Tai oletko miettinyt miksi sinä reagoit toisella tavalla jossain tilanteessa kuin joku toinen?

Pelästyminen ja pelkääminen ovat kaksi asiaa -- pelästyminen on lyhytaikainen vaistopohjainen reaktio yllättävään tapahtumaan. Sen synonyymi voi olla säikähtäminen. Pelkääminen taas on pitkäkestoisempi tunnetila, joka useimmiten johtuu siitä, että pyöritämme mielessämme kauhukuvia siitä, miten asiat voivat mennä pieleen (paitsi jos esim. olemme tilanteessa, jossa joku uhkaa meitä aseella tms.).

Sama ero on suuttumisella ja vihaamisella -- lyöt pääsi kaapinoveen => suutut -- pyörität mielessäsi ajatuksia siitä, miten joku kohteli sinua viikko sitten väärin => olet vihainen hänelle.

Esim. lentopelkoinen pyörittää päässään ajatuksia lentokoneen putoamisesta ja aktivoi siten uudelleen ja uudelleen pelon tunteen.

"Esimerkiksi minä pelkään lentämistä, joka kerran suunnilleen yhtä paljon. Mutta se ei estä minua lentämästä, vaikka en siitä pidäkään. Tunnetta en voi poistaa tai hallita, mutta voin silti toimia rationaalisesti."

Paitsi että voi poistaa ja hallita. Mua hirvitti aikoinaan lentäminen melko kovastikin. Eipä hirvitä enää, koska tajusin juuri tuon asian mistä Katri tuossa puhuu (vaikken sen tajuamista silloin vielä tietoisesti ymmärtänytkään).
Tajusin pelkääväni lentämistä, koska ajattelin juuri koneen mahdollista putoamista, vaaratilanteita, epämukavuutta, jopa sitä epämiellyttävyyttä jota koen koneessa ollessani siksi että pelkään lentämistä!
Nyt taas ajattelen, että vaaratilanteiden tai koneen putoamisen mahdollisuus on niin äärimmäisen pieni, ettei pelättävää yksinkertaisesti ole. Ja jos satun saamaan negatiivisen lottovoiton ja oikeasti joutumaan lentokatastrofiin, on kyseessä todennäköisesti paljon nopeampi ja miellyttävämpi kuolema kuin vanhempana johonkin syöpään, jonka todennäköisyys on jotain miljoonia kertoja suurempi kuin lentokatastrofin.

Lentopelko = äärimmäisen poissa.

Kävin kertaamassa narsistin piirteet täältä: http://www.narsistienuhrientuki.info/

Voin vain kuvitella miten hirveää on joutua narsistin uhriksi ja miten (mahdotonta?) asian yli pääseminen voi olla ja miten kipeää se vieläkin tekee. Olen pahoillani että olet joutunut kokemaan jotain sellaista!

Joo, uskon kyllä että kaikki suhteet narsistien kanssa alkavat hyvin ruusuisissa merkeissä -- luvataan kuu taivaalta, palvotaan jne. Ja todennäköisesti ne alkavat vieläkin epärealistisemmin ruusuisemmissa merkeissä kuin ns. tavalliset suhteet.

Se, että joku suhde tuntuu alkavan tietystä henkilöstä uskomattoman ihanasti ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kumppani on narsisti -- vaikka niinkin toki voi olla.

Jos esim. henkilöllä on hyvin alhainen käsitys itsestään, silloin muiden mielestä ihan normaali käytös uudelta kumppanilta voi tuntua "liian hyvältä" -- tällöin ongelmana ei ole kumppanin käytös, vaan oma alhainen käsitys itsestään.

Muuten kirjoitan aiheesta vähän lisää tämän päivän blogimerkinnästä, joka tosin tullee vasta myöhään tänä iltana -- ja ehkä joku toinen päivä voisin kirjoittaa muutenkin siitä, miten muut voivat manipuloida ajatuksiamme ja miten voimme suojautua siltä.

No joo, luuletko Jevgeni, etten ajattelisi juuri niin kuin sinäkin? Totta kai ajattelen. Pelkään siitä huolimatta. Myös lennän siitä huolimatta. Kas kun ihmiset ovat erilaisia.

Tätä tarkoitan sillä, että tunteista huolimatta niiden armoilla ei tarvitse olla. Esim. Katrin mielenpahoittamis-esimerkissä ei olisi ollut mikään pakko vältellä tapaamisia tai mielensä pahoittamista. Siihen olisi voinut suhtautua samoin kun minä lentopelkoon: ei tunnu kivalta mutta tehdään siitä huolimatta.

Mutta loppujen lopuksi mikä pointti tässä kaikessa on? Tuo ajatus, että kaikki tunteet vain peilaavat merkityksiä joita annamme, on tavallaan aika latistava. Sehän toimii hienosti kun käsitellään vihaa jne mutta samalla logiikalla ilo, onni, rakkaus ja muut positiiviset tunteet kertovat vain siitä, että annamme jollekin asialle ison merkityksen elämässä. Eli samoin kuin viha hälvenee kun ajatuksen sen takana analysoi, myös onnellisuuden voi pilkkoa osiin. Mutta eikö se silloin latistu? "Itseasiassa vaikka tunnen onnellisuutta, se johtuu vain siitä että annan tälle tilanteelle sellaisen merkityksen. Kyse on vain ajatuksista." Kuka oikeasti haluaisi ajatella noin?

Anomuumi -- no ensinnäkään en normaalisti analysoi onnen yms. tunteita, koska minulla ei ole mitään tarvetta muuttaa niitä. "If it ain't broken, don't fix it."

Toisaalta se, että tiedän millaisten ajatusten ajattelu tekee minut onnelliseksi, rakkaudellisemmaksi jne. ei todellakaan latista tunteita -- samalla tavalla kuin se, että tiedän miten leivotaan hyvää pullaa ei pilaa pullan makua suussani.

Päinvastoin: kun tiedän että omat onnen, rakkauden jne tunteeni ovat kiinni omista ajatuksista, ymmärrän että minä olen todellakin oman onneni seppä eikä onneni, rakkauden tunteeni jne. ole koskaan riippuvainen muista ihmisistä tai tilanteista.

Tämä ei myöskään vähennä mitenkään nautintoani ja iloani toisten ihmisten seurasta, rakkaudenosoituksista ja avusta -- päinvastoin: nautin niistä levollisemmin sydämin, kun minun ei tarvitse pelätä jääväni rakkaudettomaksi ja onnettomaksi, vaikka menettäisin muiden seuran ja rakkaudenosoitukset.

"No joo, luuletko Jevgeni, etten ajattelisi juuri niin kuin sinäkin? Totta kai ajattelen. Pelkään siitä huolimatta. Myös lennän siitä huolimatta. Kas kun ihmiset ovat erilaisia."

Meinaatko, että vaikka käsität jonkin sattumisen epätodennäköiseksi, niin se ei silti riitä hälventämään pelkoasi? Ts. se, mikä riittää minulle, ei riitä sinun kohdallasi?