Olen ollut tänään kauniistikin ilmaistuna kuin perssiiseen ammuttu karhu, koska silittäminen. En koskaan ikinä jättäydy derbytreeneistä pois vain sen vuoksi että nyt vähän väsyttäis tai tekis mieli löllöillä sohvalla, mutta tänään jouduin todella käyttämään kaiken tahdonvoimani että vedin treenivaatteet ylle tämän muotikirppisvaatekaaoshelvetin keskellä ja hyppäsin autoon. Ja onneksi oli myös yksi kyytiläinen, sekin on ihan hyvä pakottaja.
Yrmynaamainen karhu ajeli hervantaan, mutta rentoutunut ja iloinen pallero palasi hervannasta. Olen aina pitänyt liikunnan ilosta paasaavia täysin kajahtaneina pirkkoina, mutta on oikeasti pakko myöntää että jotain minulle treeneissä tapahtuu. Ehkä siinä kun joutuu keskittämään kaiken tahtonsa Zhombi-Marjan pitämisessä poissa oman jammerin kimpusta, ei yksinkertaisesti voi miettiä mitään muita asioita, kuten sitä hemmetin silityslautaa joka kotona odottaa. Lisäksi imen energiaa meidän porukan ilopillereistä, treeneissä on aina joku hyvällä tuulella ja nauraa ja hulluttelee, siinä ei voi kovin kauaa murmuttaa itsekään. Minuun tarttuu ihmisten mielialat välillä pelottavan tehokkaasti, olo on kuin Twilight-sarjan Jasperilla.
Kun miettii että onko kertaakaan ottanut kupoliin treenien jälkeen, niin aika pieneksi jää. Silloin kun nilkka meni tammikuussa, teki kieltämättä mieli mennä potkimaan roskiksia, mutta sen lisäksi en muista yhtäkään kertaa että treeneistä olisi palannut ärrimurri. Juoksemasta sen sijaan palaan lähes joka kerta fiiliksellä luojan kiitos se on nyt ohi ja olen kotona, mutta ruumillisesti olo on silti hyvä. Iloitkaamme edes siitä.
Mitäs muuta… huomenna Pasilaan katsomaan kun Trondheimin ja Pariisin derbyjoukkueet ottavat mittaa kalliolaisista, fun! Sattuikin sopivasti illalle tuo kun olen päivällä työkeikalla Helsingissä. Jostain syystä minun on todella vaikea kuvitella perinteisiä pariisittaria pelaamassa roller derbyä, koska stereotypinen pariisilaismielikuva on jokseenkin erilainen. Itseasiassa aika paljonkin erilainen. Mutta huomenna sitten näkee senkin ihmeen, Au Revoir!
Ps. jos joku käyttää Instagramia, minut ja derbysukkikseni löytää sieltä nimellä nelliinan. Tai klikkaamalla tänne.
Derbykuvaaja nimeltä Carlos Marko-Tapio on 0nnistunut jostain syystä jo pari kertaa saamaan minusta oikeasti kivan pelitilannekuvan, mikä on sikäli hienoa koska pääsääntöisesti näytän ihan uskomattoman pälliltä kaikissa kuvissa. Minun naamaani ei vaan ole luotu kameran eteen, mikä on toisaalta aika vitsikästä kun miettii tiettyjä uravalintojani.
Kysymys kuuluu, että mitä tuossa kuvassa oikein tuijotan, Lahden Ysi Mustan tissiosastoa?
Toinen hyvä kysymys on että miksi ihmeessä minulla on pivotin hattu makkaralla kypärässä, en muista olleeni pivottina lainkaan. Elämän suuria mysteerejä.
Kaikkia lauantain kuvia ei ole vielä julkaistu, mutta eiköhän ne pian. Derbyn pelaamisen riemun parhaat jälkiriemut saa omista ja kavereiden ilmeistä valokuvista.
Tampere voitti Lahden 301 – 141. Tai tämä oli unofficial lopputulos, en tiedä tuliko siihen jotain muutoksia vielä lopuksi, tuo oli viimeinen mitä näin eilen. Peli ei todellakaan ollut helppo ja alussa Lahti vetäisi komean n. 50 pisteen johdon meistä. Silloin alkoi kieltämättä naama vakavoitua ja luistimennauhat väpättää, ja tamperelaisten oli pakko ryhdistäytyä ja saada pelinsä kasaan. Ryhtiliikkeen jälkeen pistelaskuri alkoi kuitenkin kääntyä voiton puolelle ja lopulta ohi mentiin selvin lukemin. Huhhuh kun oli jännää! Ja yleisölläkin oli varmasti jännää, ainakin äänistä päätellen. DJ:n luukuttaman fiilismusiikin ja yleisön hurrauksen päältä tosin joutui pelaajana käyttämään huulilta lukemisen jaloa taitoa, koska tuomarien ääniä ei kuullut kentälle juuri yhtään.
Minulla ei ole omasta pelistä juuri sanottavaa, muuta kuin että toivottavasti tein siellä edes jotain. Olin niin tokkurassa tämän keuhkotautini kanssa, että ajatus tuntui tulevan puoli sekuntia myöhässä ja rankkuboxissa kävin kaksi kertaa yskimässä keuhkoni lattialle. Adrenaliinivyöry piti huolen että itse pelatessa ei askel painanut, mutta herranjestas kun oli väliaika tai parin minuutin tauko, *kuolonkorinaa*. Se on jännä juttu miten sitä varmaan voisi pelata vaikka pää irtonaisena, koska jamin aikana mitään kipua/tuskaa/yskää ei edes huomaa. Ne on ne tauot milloin kuolema koittaa. Puolen sekunnin viiveestä muistan eräänkin tilanteen missä kapteenimme Marja huusi minulle että Niina hoi, sun piti olla auttamassa (asia mikä oli sovittu 30 sekuntia sitä aikaisemmin penkillä) ja oma nuppi vaan kumisi tyhjyyttään ja olin notta häääh? Ja hei oikeasti, pidän itseäni melko skarppina tyyppinä kentällä, eli tiedän kyllä missä pitää olla ja mitä tehdä, vaikka aina jalat eivät tottelisikaan. Lauantaina ei totelleet näköjään aivotkaan ihan täydellä kapasiteetilla. Onnea on taitavat joukkuekaverit, jotka paikkaavat tarpeen tullen.
Tänään dagen efterinä olo on kuin olisi jäänyt Lahtijunan alle. Kirjaimellisesti.
Ja voi moro mikä kateus lahtelaisten tapahtumapaikkaa kohtaan, ihan mielettömät puitteet! Kun urheilukeskus saadaan lopullisesti rempattua, ilmassa tulee jatkossa olemaan todellista urheilujuhlan tuntua, sikäli kun Lahdessa tullaan vielä järkkäämään derbymatseja. Ja epäilemättä tullaan.
Päätin lopulta että en pelaa kissarikoillani, en halunnut heti tuhota niitä. Kissaleidi löysi leijonaemon suojeluvaistot rikoita kohtaan.
Löytyi myös evästä, riisillä ja kalapiffillä jaksoi koko päivän:
Liikutun melkein vieläkin kun katselen tätä seuraavaa pelipaitariviä <3 oli kyllä maailman paras satsaus hankkia upeat pelipaidat koko joukkueelle.
Turku vs. Kouvola matsissa voiton vei Turku, mutta ikäviä uutisia kantautui pelin toiselta puoliskolta, ilmeisesti Turun yhdeltä avainpelaajalta Juissilta oli murtunut nilkka? Derbyssä sattuu ja tapahtuu, mutta nämä nilkkavauriot ovat harvinaisen ikäviä koska siinä menee pelikyky liian pitkäksi aikaa. Juissi on ehdottomasti yksi derbyidoleistani, hän johdatti meikäläistä varmoin ottein läpi ensimmäisen scrimmageni viime kesänä Kesäklassikossa, kun olin tärisevä vasta-alkaja ja ihan lamaantuneen jännittynyt.
Yksi fiiliskuvakin oli tallentunut tästä päivän ekasta matsista:
Turku-Kouvola -pelin toisen erän aikana Tampereen pukkarissa alkoi fiilis nousta ja nassuun ilmestyä salamoita, viivoja ja isoja hymyjä:
Sisko voitti parhaan blokkerin palkinnon (TAAS!!!), olen niin ylpeä! Janey on ihan tajuttoman varma blokkeri, koittakaa huviksenne saada se taklaamalla kaatumaan, I dare U! Ei liikahda senttiäkään vaikka kuinka lanaisi.
Tosiurheilijoilla on aina skumppaa mukana, joko sitä kipataan voiton kunniaksi, tai sitten parannetaan fiilistä häviön jälkeen. Eilen kilistettiin voittoa.
Paluumatkarikoot.
Kurjaa ettei voitu jäädä jatkokekkereihin kun partybussi lähti heti pelin jälkeen kohti mansea, mutta ens kerralla sitten. Oli ihan mahtava päivä kaikinpuolin, olisin yhtä hymyä jollei hymyileminen sattuisi liikaa. Niskassani on jäätävä kuhmu, kädet ovat ihan mustelmilla ja kyljet kosketusarkoina yskimisestä, joten tyydyn hymyilemään hangonkeksityyliin sisäisesti.
En ole kovin (lue: yhtään) järjestelmällinen tai siivousintoinen, mutta välillä tää derbyromppeen määrä alkaa mennä yli. Tilanne olohuoneessa on tällä hetkellä yhtä rullaa, suojaa ja kissaa, kun yritetään pakata. Saku on tänään Lahden turnauksessa tuomarina (ekassa pelissä) ja minä pelaan. Olohan on suorastaan voittaja, yskä on niin kauhea että en tiedä miten selviän päivästä ulkoistamatta keuhkojani mäkeen, mutta kävin lääkärissä varmistamassa että kyseessä ei ole mikään keuhkokuumeenpoikanen (bakteeri), eikä ollut, joten ei kai siihen yskään kuole.
Tulkaa Lahteen katsomaan jos pyöritte siellä suunnalla, bye!
Tuossa hetki sitten puolittain panikoin uusien WFTDA minimun skillsien erästä yksittäistä testin osaa, missä piti pujotella 10 törppöä alle 6 sekunnissa. Se näytti sivusta seurattuna jotenkin hankalalta, eikä testiryhmästä läheskään kaikki päässeet alle kuuden sekunnin, ja loputkin vain rimaa hipoen. Eli ehdin muodostaa tästä asiasta mielessäni aivan kammottavan mörön. Kunnes eilen meillä jäi treeneissä loppuun luppoaikaa ja huvikseen testattiin tuota pujottelua, että on sitten kokeiltu ennen kuin meidän koko liiga suorittaa uudet minarit (tapahtuu parin viikon sisällä). Tärisin ensin siellä jonossa aikani (olen käsittämätön jännittäjä, jännitän välillä todella turhia juttuja) ja sitten kun tuli oma vuoro, menoks sano Annie Lennox. Se aika? 4,5 sekuntia. Jep, kannatti taas stressata etukäteen itselleen pari harmaata hiusta.
Edelleen arveluttaa knee tapsit, koska sairas nilkkani nyt ei vaan taivu kuten haluan, mutta se on sitten sen ajan murhe. Kai sitä pystyy pakottamaan itsensä hetkellisesti ihan mihin vaan. Tällä mennään:
Onko täällä muita turhan jännittäjiä? Minä olen ollut joskus niin ujo, että olen jopa jännännyt bussilla kulkemista sen vuoksi, että jos joku istuu viereen ja oma pysäkki lähestyy, pitää painaa nappia sen vieraan tyypin ohi ja sanoa ääneen että jäisin tässä pois. Tiedän kyllä kuinka uskomattoman typerältä tämä kuulostaa, mutta jostain syystä jännitin (ja jännitän vieläkin) tiettyjä sosiaalisia tilanteita ihan överipaljon. Se on sikäli omituista että joissain asioissa olen maailman rennoin, ja toisissa pikku asioissa ihan käsittämätön nössöilijä. En vieläkään pidä siitä, että joku vieras tulee bussissa viereen istumaan, se on ahdistavaa. Mutta onneksi on fillari, eikä kukaan tunge ritsille. Ei taida olla ihan kaikki muumit laaksossa, mutta onneksi näinkin pärjää.
