Tärskäytän viinilasin vahingossa liesituulettimen kulmaan, kun nostelen puhtaita astioita koneesta kaappiin. Plinngh, lasi helähtää ja sirut lentävät kaaressa keittiön lattialle.
Näen kuinka poikani silmissä hehkuu lumous. "Mitä tapahtui äiti? Mikä lasille tuli?" hän kysyy kiihtyneenä. Minä tunnistan tapahtuneessa viipymättä siivottavan vaarallisen sotkun, poikani kiehtovan arvoituksen. Kiirehdin peruuttelemaan häntä pois keittiöstä, älätuletännenyt, äläotaaskeltakaan, muutentuleepipi. Lakaisen kiireesti sirpaleet kasaan, kun poikani edelleen pohtii lasin yhtäkkiä toiseksi tullutta olemusta ja minun motiivejani: "Miksi siitä tuli sirpaleita? Äiti, miksi sinä hajotit sen lasin?"
Tämä arkinen tapahtuma palasi mieleeni, kun luin Jukka Laajarinteen kirjaa Leikkiminen kielletty (Atena). Aiemmin muun muasa kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus tuttu Laajarinne sivaltaa tässä uutukaisessaan ärhäkästi meidän aikuisten pyrkimystä kontrolloida koko ajan lapsiamme. Laajarinne kysyy: Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa? Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa?
Esimerkkejähän riittää. Meidän mielestämme lapsi käyttäytyy usein arvaamattomasti. Se herättää levottomuutta ja ärtymystä. Lapsi on äänekäs, liikkuva, monitahoinen, yllättävä olento, jonka luovuus on usein luonteeltaan myös tuhoisaa toimintaa. Mutta hetkinen. Eikö juuri tätä peräänkuuluteta työelämässä: kykyä ajatella rajat rikkovasti? Ja silti me olemme taipuvaisia torpedoimaan nämä idut jo elämän alkutaipaleella. Älylliseen uteliaisuuteen kannustamisen sijasta tarjoilemme rutiininomaisesti vain yhden oikean vastauksen. Totisuus, järkevyys ja suorituskeskeisyys jyräävät leikkisyyden ja luovuudella surffailun.
Nyökyttelen tämän Laajarinteen pohdinnan äärellä: Uskallan väittää, että kohtuullinen määrä kontrolloimatonta häröilyä kuuluu hyvään ihmisyyteen iästä riippumatta. Jos ihminen ei aikutuessaan kasva kohti vapautta, niin millä aikuistuminen voidaan ylipäätään perustella myönteiseksi ilmiöksi?
Ei ihme, että lumoudumme lastemme kyvystä temmata meidät ainakin hetkeksi olemaan läsnä. Ei ihme, että mindfulnes-taitojen opettelu on niin suosittua juuri tässä ajassa. Mutta aivan liian usein meillä vanhemmilla on varmasti kiire huitoa tuo mahdollisuus ihan tavallisessa arjessa syrjään. Laajarinne jatkaa: Kasvatuksessa nykyisyys ja läsnäoleva uhrataan sille, mitä ei ole. --- Hyvin kasvatettu ihminen ihminen on alati tietoinen keskeneräisyydestään, tulevaisuussuuntautunut ja siksi kiireinen ja levoton.
Lapsi osaisi ja haluaisi elää nykyhetkessä ja siinä mitä jo on, mutta aikuiset pyrkivät langettamaan hänet omaan joukkoonsa, ikuisuudesta ajallisuuteen ja kuolevaisuuteen, venyttämään hänen mielensä niin, että se ulottuu samalla kertaa menneisyydestä tulevaisuuteen. --- Lapsen ja aikuisen välisistä konflikteista melkoinen osa kumpuaa juuri ajattomuuden ja ajallisuuden välisestä ristiriidasta: lapsella ei olisi kiire minnekään, vaan mikä tahansa ärsyke tässä ja nyt saattaa tuntua kiinnostavalta ja pysäyttävältä.
Ai niin, Laajarinteen kirjasta löysin lohduttavaa faktaa. Tunnen olevani niin hidas, siis myös henkisesti, tokaisin miehelleni erään kerran, kun kuuntelin lapsemme tajunnanvirtaa. No, synapsien eli hermosolujen välisten liitosten määrä on mahtavimmillaan 2-3-vuotiaana ja aivojen aineenvaihdunta on kiihkeimmillään 3-5-vuotiailla. Ihmekö tuo, jos tuntee oman aivokapasiteettinsa vähän rajoittuneeksi. Aika monta synapsia kun on jo matkan varrella hävinnyt.
Terkut kirjamessuilta! Tämän uuden elämäntilanteeni ehdottomasti hienoja puolia on sekin, että ehdin kerrankin messuille jo viikolla, torstaina, kiireettä Musan kanssa kiertelemään. Tai no, ajattelin messuille mennessä, että antaas katsoa, hyvä jos Musa puolikin tuntia siellä viihtyy. Mutta ilokseni Musa otti kaiken ilon irti Messukeskuksen (vielä inhimillisestä) vilskeestä, ja nuuskimme kirjapinoja siellä reilut kaksi tuntia. Pressikorttini kiinnitin Musan hupparin rintapieleen, mistä ilosta ukuleleni hykerteli tyytyväisenä.
Luin juuri Taija ja Jani Sompin uutuuskirjan Parantavat rasvat (Gummerus). Yleis- ja verisuonikirurgi Taija Somppi jäi mieleeni viime syksynä näihin aikoihin, kun hän otti ärhäkästi yhteen TV1:n A-talkissa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) pääjohtajan Pekka Puskan ja pari kuukautta sitten Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professoriksi nimitetyn Mikael Fogelholmin kanssa yhteen siitä, ovatko maito- ja eläinrasvat sellainen riski terveydelle kuin näihin päiviin saakka on ajateltu.
Kirjoita uusi kommentti