Kyytiä höpsöille mielikuville

Viime aikoina olen keskittynyt liikkuessani erityisesti harjoittamaan keskivartalon syviä lihaksia. Siksi olen poiminut Elixian treenipaletista kinesiksen, joogasta ja pilateksesta vaikutteita saaneen kehonhuoltotunnin sekä keskivartalon treenaamiseen keskittyvän, tiiviin puolen tunnin Shape-treenin.

Ratsastustunnilla huomasin taas, että kaikki liikunta todellakin vaikuttaa kaikkeen liikuntaan eli tässä tapauksessa korsetin treenaaminen siihen, miten istun hevosen selässä. Pitkästä aikaa oma istunta vaikutti jotenkin tasapainoisemmalta ja hallitummalta, ainakin hetken ajan – jokainen ratsastaja kun tietää, kuinka katoavaa on korrekti istunta… No, joka tapauksessa tunsin, että istunta tuntui siltä, ettei sen eteen tarvinnut pinnistellä ihan niin paljon kuin aiemmilla tunneilla tänä syksynä.

Hevoseni oli mahtavan osaava suomenhevosruuna Attila, jonka kanssa olemme taiteilleet nyt muutaman peräkkäisen tunnin. Paitsi taitava, se on ehdottomasti: persoonallinen, älykäs ja äijähevonen, joka taatusti keksii omat koreografiansa ja huvituksena, jos selässä olija uinahtaa. Ja kuten suomenhevosilla ratsastaneet hyvin tietävät, näiden veijareiden kanssa ei kannata lähteä vetokilpailuun, sillä ohjissa roikkuja jää vuorenvarmasti häviölle.

Nyt parilla ratsastuskerralla päätin hokea itselleni heti tunnin alusta: unohda kädet, ajattele vatsalihaksia. Keskityin tekemään pidätteet keskivartalolla, istuntaa tiivistämällä. Tämän lisäksi hoin itselleni: pohkeet, pohkeet ja pohkeet. Eli sen sijaan että pohkeet roikkuisivat tavanomaisen löperöinä ja tekemättöminä, yritin niillä aktiivisesti huolehtia riittävästä eteenpäin pyrkimyksestä. Ja millaisen palkinnon sainkaan. Tämä vatsalihaskone nimeltä Attila vastasi tosi herkästi ja nopeasti keskivartaloni viesteihin. Tunnin jälkeen valuimme hikeä molemmat: hyvä merkki siitä, että töitä todellakin tuli tällä kertaa tehtyä. Samoin tunnin jälkeen karsinassa oli vähintään yhtä palkitsevaa huomata, kuinka tyytyväiseltä ja rennolta Attila vaikutti.

Pidin ratsastustunnilla muuten pitkästä aikaa sykemittaria. Keskisyke oli 135 ja laukkatyöskentelyn aikana oli käyty 170:ssä, joten se taas siitä mielikuvasta, jossa ratsastus on lokoisaa hevosen selässä istuskelua.

Sykkeestä päästäänkin köpöttelemään aasinsiltaa pitkin yhteen lempiaiheistani eli siihen, millaisia höpsöjä mielikuvia moneen liikuntaharrastukseen liitetään. Itse olen tullut siihen tulokseen, että jokainen meistä tekee lajista kuin lajista ihan omannäköisensä.

Olin viikonloppuna pelaamassa kauden toisen golfkierroksen, se edellinen tuli pelattua ystävän kanssa kesäkuun alussa. Aktiivikesinä pelasin sellaiset 30-40 kierrosta kaudessa, mutta paljon aikaa vievä laji on nyt kaksi kesää ollut takavasemmalla. Miehen kanssa kaunista syksyistä kenttää kiertäessä ajattelin, että kauempana ei voisi tämä hetki olla siitä mielikuvasta, joka minulla aikoinaan oli golfista. Jotain tämänsuuntaista se oli: golf on hassua ja turhantärkeää spedeilyä. Mieheni houkutteli minua tuloksetta monena kesänä kokeilemaan lajia, kunnes sitten uteliaisuuttani lähdin rangelle tähtäilemään pientä valkoista palloa. Ja koukkuun jäin (vaikken nyt toistaiseksi ehdi pelaamaan, tiedän myös sen, että siten kun Musa on vähän isompi, palailen mitä luultavimmin sen pariin). Ainakin nämä mielikuvat ovat saaneet kyytiä:

1. Kyllähän sitä nyt paikalla olevaan palloon on helppo osua. Olen omien kokemusteni perusteella vahvasti eri mieltä. Varsinkin sellaisena päivänä, kun vuosienkin pelaamisen jälkeen tulee se hetki, jolloin palloon tähdätessään sutii ohi siitä. Tai lipulle tähdätessään onnistuu veivaamaan jonkun järjettömän slaissin päin pöpelikköä, sen sijaan että toistaisi svingatessaan sen mielikuviensa kauniin kaaren.

2. Sellaista jäykkää ruutuhousuissa patsastelua. Hih, kaikkea muuta. Minulla oli onni tutustua lajiin mieheni ja hänen kavereidensa kanssa. Taitavia, käsittämättömän pienellä tasoituksella pelaavia tyyppejä – ja hauskoja kuin mitkä. Muistan ajatelleeni aloittelevana golfarina, etten kyllä ikinä uskaltaudu tasoituksella 54 tähän poikaseuraan, mutta onneksi yliitn jäsnkätykseni, sillä sain ihan parhaat palat lajista. Paitsi rentoa peliseuraa, myös mitä kehittävintä sellaista: olen huomannut lajissa kuin lajissa, että kannattaa harrastaa taitavampien kanssa, sillä siinä itse oppii parhaiten. Kierroksen jälkeen eniten tuntui usein vatsalihaksissa, hillittömästä nauramisesta.

3. Kallista kuin mikä. Itse aloitin lajin käytetyillä mailoilla ja puolikkaalla mailasetillä. Hyvin pärjäsin, pitkään. Aktiivikesinä otimme vuokrapelioikeiden, ja kun kierroksia kertyi tosi paljon, yhden hinnaksi ei niin montaa euroa tullut. Nyt viikonloppuna maksoimme kierroksesta 45 euroa – mikä on mielestäni paljon. Mutta toisaalta: jos saan tuolla hinnalla puolen päivän mittaisen virkistävän miniloman, jolta kierros todellakin tuntui, voisin tuon summan pöljemminkin käyttää.

4. Eikä siinä kuntokaan kohoa. Otin nyt kierrokselle mukaan sykemittarin. Vaikka en kantanutkaan bägiä selässä, kuten yleensä tulee tehtyä, mittarin lukemat neljän ja puolen tunnin kierrokselta olivat: energiankulutus 1 616 kcal, keskisyke 139, huippusyke 174. Vieläkin rivakammin olisi edetty, jos edessä oleva ryhmä olisi ollut vähän vikkelämpi käänteissään.