Elämää synnyttävä kipu

No niin. Nyt on aika avata arkku ja kertoa viime viikkojen tapahtumista ja fiiliksistä. Arkku on melko raskas ja aukeaa vähitellen päivä päivältä, kun asioihin ja tapahtumiin tulee etäisyyttä ja laajempaa perspektiiviä. Tänään (nyt on torstai, kun kirjoitan tätä) on tasan kaksi viikkoa siitä yöstä, kun lapsiveteni lähti liikkeelle ja siitä lähtien olen nukkunut 2-5 tunnin yöunia. Viime yönä taisin nukkua ensimmäistä kertaa jopa 6-7 tuntia, pätkissä tietenkin. Entinen seesteinen ja runsasuninen elämä tuntuu kaukaiselta ja uusi, kaikilla tavoilla ennalta-arvaamaton elämä on alkanut kaikilta osin. 

Hmm, mistä siis alkaisin. Elämäni rankin kokemus on ainakin toistaiseksi takana. Luulin, että olen jo kärsinyt äärimmäistä fyysistä kipua erinäisillä hammaslääkärikäynneillä, mutta ne olivatkin lapsen leikkiä synnytykseen verrattuna. Lapsiveteni tosiaan päätti lähteä liikkeelle 3 viikkoa 1 päivä ennen laskettua aikaa. Heräsin keskellä yötä, että mitä sieltä nyt oikein tulee, enkä oikein uskonut asiaa. Päivä oli kaiken lisäksi perjantai 13 ja Nuutin päivä! Se, miksi tämä tapahtui on varmaankin ikuinen mysteeri, mutta tuon muutaman mahdollisen syyn esiin tässä kirjoituksessa. Saatoin edesauttaa tapahtumaa ja tiettyjen paikkojen stimulointia käymällä samaisena päivänä muutaman kilometrin kävelyllä, jossa en kaatunut, mutta liukastelin muutamaan otteeseen siten, että vatsassa kyllä tuntui. Ehkä myös sen jälkeinen sauna jatkoi tarvittavaa stimulaatiota. Synnytyksen käynnistymiseen kun tarvitaan stimuloinnin lisäksi myös oksitosiiniä, joka rentouttaa ja edesauttaa kohdun avautumista. 

Soitin saman tien Vammalaan, jonne minulle oli varattu aika seuraavan päivän viimeiseen ultraan ja he sanoivat, että tulisin vasta aamulla, mikäli supistukset eivät ala voimistua yön aikana. Heikki alkoi pakata eväitä synnytysreissulle keskellä yötä ja itse yritin nukkua "rentona". En suoraan sanottuna tuossa vaiheessa edes varmaksi tiennyt, mikä supistus on. En ole oikeastaan juuri koskaan kärsinyt edes menkkakivuista, joten kipukynnykseni on tämänkin takia melko matala. Supistukset eivät siis alkaneet ja aamulla Vammalassa sitten tsekattiin paikat kivuliaassa gynen tarkastuksessa ja selvisi, että juuri mitään kohdunkaulan avautumista ei ole tapahtunut. Lääkäri soitti myös Taysiin ja kysyi olisiko minun parempi siirtyä sinne, koska Vammalassa ei ole viikonloppuisin synnytystoimintaa.

Siirtymisasian varmisti lapsiveden menon mahdollinen syy 2: Tällä käynnillä sain VIHDOINKIN tietää todennäköisen syyn raskaudenaikaisiin vatsavaivoihin eli jatkuvaan ripuliin, jota oli siis kestänyt koko raskauden ajan enemmän tai vähemmän. Olin käynyt tästä vaivasta ainakin 20:ssä eri labratutkimuksessa tuloksetta, mutta viimeisimmät näytetulokseni Taysin sisätautien polilta, jonne yksi lääkäri tajusi minut viimeisillä hetkillä lähettää osoittivat, että suolistossani majailisi jonkinsortin alkueläin, ameeba. Tämä ameeba olisi todennäköisimmin peräisin viime kevään Intian reissultamme, mutta mystistä tässäkin oli se, että reissun jälkeen olin täysin oireeton ja oireet alkoivat vasta monen kuukauden päästä kesällä, kun sain tietää raskaudesta. Johtuiko ripuli siis sittenkään siitä vai vain hormooneista..?

Jokatapauksessa ameeban tai jonkun muun syyn johdosta tulehdusarvoni olivat lähteneet alkuvuodesta nousuun ja noususuunta näytti viimeisissä mittauksissa olevan edelleen, joten jouduin ensimmäiseen kovaan henkiseen koitokseen: antibioottitippaan, joka turvaisi sen, ettei tulehdus tarttuisi vauvaan nytkun lapsivesikään ei häntä enää suojannut. Samalla tietenkin vauva altistuisi antibioottien huonoille vaikutuksille - ja tätähän olin kaikin keinoin pyrkinyt välttämään... Olin itse syönyt ehkä vain parikolme antibioottikuuria elämäni aikana, enkä tässä vaiheessa olisi uskonut, että antibiootti-tippaan joutuminen oli vasta leikin alkua tulevassa lääke"helvetissä".

Matkasin tipan takia ambulanssilla Taysiin (tämä oli vielä kivaa..) ja Heikki ajoi perässä autolla. Supistuksia ei edelleenkään tuntunut. Illemmalla ne sitten alkoivat ja jatkuivat seuraavaan yöhön kello kolmeen tasaisin väliajoin. Ne olivat vielä siedettäviä, enkä halunnut mitään kivunlievitystä - tarkoitushan oli mennä mahdollisimman pitkälle luomuna (vaikka se antibiootti olikin osaltaan jo katkaissut tämän ajatuksen). Koska supistukset kuitenkin yllättäen yöllä loppuivat jouduin jälleen aamulla vaikean valinnan eteen. Tai omaa valintaa ei tässäkään ollut, vaan valintapakko tuli muualta: synnytys tulisi käynnistää lääkkeillä, koska tulehdusriski oli sen verran suuri lapsiveden menon takia. Siispä cytoteccia pieni pala naamariin. Ennen tabletin nielaisua googletin, mikä kyseinen lääke on. Kielletty jenkeissä, eikä lääkefirma suosittele sitä synnytyksen käynnistykseen - nice. Käytetään ensi sijassa vatsahaavaan ja Suomessa raskauden keskeytyksiin. Suomessa ei todettu haittavaikutuksia. Keskustelupalstalla on joko nopeuttanut synnytystä tai ei. Monella aiheuttanut kovia kipuja...NIelasin pillerin vaihtoehtojen puutteessa ja hetken päästä supistukset alkoivat. 

Koko lauantaipäivä meni aamusta lähtien supistellessa viiden minuutin välein. Supistukset voimistuivat iltaa kohden, mutta kohdunsuulla ei tapahtunut juuta eikä jaata. Kivut vain kovenivat. Halusin selviytyä ja koitin olla mahdollisimman paljon pystyssä, kyykyssä ja kävellä. Kävimme jopa vähän ulkona kävelemässä ennen synnytyssaliin siirtoa, koska liikkeessä olemisenhan pitäisi edesauttaa avautumista ja helpottaa kipua. Illalla synnytyssaliin siirtyessä kivut olivat jo kovan tuskan luokkaa ja aloin olla todella väsynyt koko päivän kestävistä säännöllisistä supistuksista. Aloin harkita jotain ei-luomua kivunlievitystä, jotta saisin edes hetken taukoa ja levätä. Päätin lopulta ottaa kipupiikin, joka rentouttikin hetkeksi. Itkin hetken aikaa jopa onnen kyyneleitä, vaikka kivut jatkuivat astetta lievempinä.

Onnea kesti kuitenkin vain hetken ja supistukset alkoivat taas kovenemaan. Puolen yön jälkeen oli pakko ottaa toinen kipupiikki, mutta tämä ei ollut enää hyvä idea. Olin entistä väsyneempi, mutta kivut vain voimistuivat. Aloin huutaa ja itkeä tuskasta. Tuska oli niin fyysistä kuin henkistä, koska samalla ajattelin vahingoittavani vauvaa kyseisillä lääkkeillä. Tunsin välillä kuolevani ja luonnollisesta, jopa nautinnollisesta elämää synnyttävästä kivusta lukemani kirjat tuntuivat kovin kaukaiselta. Kokeilin kyllä myös aquarakkuloita ja vyöhyketerapiaa, jotka olivat siinä tilassa yhtä tyhjän kanssa. Ilokaasua hetken aikaa, kunnes se alkoi ällöttää. Sitten mentiin aamun lopputunnit jälleen sisulla. Olin totaalisen poikki, kun uusi kätilö vaihtui aamuvuorossa ja passitti minut heti lämpimään suihkuun. Olin niin pihalla, että hänen kysyessä vointiani vastasin aluksi: "ihan hyvää". Heikki katsoi minua kummastellen..."eiku..."

Suihku auttoi hetkeksi, mutta heti sen jälkeen kivut olivat todellisempia kuin koskaan. Epätoivo oli kova, kun kivuista huolimatta kohdunsuulla ei yöllä ollut juurikaan tapahtunut edistystä. Kätilö sanoi, että meidän tulee odottaa lääkärin arviota ennen jatkotoimenpiteitä. Tuskaisinta oli maata passiivisena paikallaan, kun sydänkäyrää otettiin ties kuinka monta kymmenettä kertaa. Kysyin tässä vaiheessa mahdollisuutta epiduraaliin ja jopa sektioon.  Lääkäri sitten tutki jälleen tilanteen (oiskohan ollut sunnuntaina 9-10 aikaan) ja en voinut taas muuta kuin huutaa - sen verran kipeältä kaikki viime päiväiset kopeloinnit olivat tuntuneet. Onneksi jotain oli nyt vihdoin ja viimein tapahtunut ja muistan kuulleeni hämärästi "auki kahdelle sormelle"...Koko yön kärsimys oli siis tuottanut edes jotain tulosta. Synnytystä oli kestänyt kuitenkin niin pitkään, että kaikki olivat yhtä mieltä, että nyt olisi paikka laittaa oksitosiinitippa ja epiduraali. Oksitosiini laittaisi kohdun supistelemaan voimakkaammin ja epiduraali taas lievittäisi enimmän kivun. Kärvistelin vielä puolisen tuntia ensin laitetun oksitosiinin aiheuttamista extrakivuista (jos nyt vielä kipeämmältä voi enää tuntua), kunnes sain epiduraalin. Yhtäkkiä kaikki kipu loppui ja olin kuin ekstaasissa. Tunsin kohdun supistelevan, mutta kipu oli poissa. Seurasin käyrältä, kuinka supistukset olivat nyt tasaisia ja tarpeeksi pitkiä. Olin tilassa, mitä olin kauhistellut etukäteen - täynnä tippoja, lääkkeitä ja johtoja - passiivisena sairaalan sängyssä voimattomana vaikuttaa itse tapahtumaan. 

Siinä tilassa en olisi kuitenkaan voinut muutakaan ja pystyin olemaan vaan kiitollinen, että vielä olin hengissä ja etenkin siitä, että vauvalla näytti jatkuvan sydänkäyrän mittailun mukaan olevan kaikki hyvin. Tunnin ajan pystyin viimeinkin rauhoittumaan, lähes nukahtamaan ja tänä aikana ilmeisesti tapahtui sen verran edistystä, että yhtäkkiä tuli tarve ponnistaa. Ketään ei ollut tällöin huoneessa ja painoin kätilön kutsumanappia. En tajunnut, että sieltä vielä nyt olisi jotain tulossa - enemmänkin ajattelin, että pakko päästä vessaan :) Heikki oli käynyt hakemassa evästä levätessäni ja tullessaan takaisin kätilö sanoi, että täällä näkyisi vauvan pää, että eikun ponnistamaan! "- Mitä häh?"

Olin uudessa shokissa, koska kipu oli tullut takaisin, mutta se oli hyvin erilaista kuin supistelu. Olin lukenut, että monelle ponnistusvaihe on helpotus ja kai se tavallaan onkin, jos sen vaan kestää! Nyt tuntui, että viimeisetkin paikat repeäisi ja että vauva ei kyllä millään mahtuisi tulemaan ulos. Olin onneksi sen verran tolpillani, että en halunnut ponnistaa passiivisena sängyllä vaan passitin kätilön hakemaan minulle synnytysjakkaran. Istuin siinä jakkaralla kymmenisen minuuttia Heikin tukemana täysin puhki välillä ponnistaen itseäni hajalle. Viimeisillä minuuteilla sanoin, että "nyt on pakko pitää hieman taukoa, en vain jaksa" Kätilö siihen, että "ei pysty, vauvalla alkaa olla tukalat oltavat". Pinnistin ja pinnistin viimeisillä voimanrippeilläni ja tajusin, että jotain sieltä nyt tulee. 2,7 kiloinen prinssimme taisi tietää, että yhtään isompikokoisena synnytys olisi ollut vielä haastavampi ja emme olisi ehkä selvinneet. Silmänräpäyksessä makasimme sairaalan sängyllä. Me kolme. MInä, vauva ja Heikki. Vauva imi rintaani ja kaikki olivat jälkishokissa. Istukkakin syntyi jossain vaiheessa, mutta en tajunnut edes katsoa sitä. Minulta meni ajantaju viimeistään nyt. En voinut uskoa, että me kaikki selvisimme hengissä. Synnytyksen virallinen kesto oli 26,5 tuntia, mutta lapsiveden menosta oli 59 tuntia ja ennen virallista aloitustakin supistelin useita tunteja...

Vietin synnyttäneiden osastolla vielä viisi päivää synnytyksestä ja koska vauva (kyllä, se siis syntyi sittenkin ja vielä elossa!) vaati jatkuvasti aika paljon huomiota en oikein tajunnut, kuinka äärimmäisen kokemuksen olin käynyt läpi. Päivä päivältä kuitenkin asiat alkoivat kirkastua ja tajusin, kuinka kaikki vain oli niin sen arvoista ja synnytyskokemukselle pystyi jopa nauramaan. Ensimmäisinä tunteina ja päivinä tajusin myös sen, mitä äidinrakkaus ja huoli tarkoittaa (toki koskee myös isää). Vauva lähestulkoon nukkui kaksi ensimmäistä päivää eikä oikein jaksanut syödä edes pullosta rinnastani puhumattakaan. Jouduin katsomaan, kun vauvasta otettiin jatkuvia verinäytteitä (itkujen kera) ja kuinka luovuttajan maitoa tuputettiin hänelle väkisin pullosta. Kun vihdoin selvisi, että väsymys johtuu todennäköisesti korkean hemoglobiinin aiheuttamasta bilirubiinista (ihon keltaisuus, joka on yleistä vastasyntyneillä ja etenkin ennenaikaisilla), olin helpottunut. Valohoidon seurauksena vauva alkoi piristyä ja aloin pumpata hänelle omaa rintamaitoani. Imettämisessä oli alkuun kovia haasteita. Maitoa tuli, mutta vauva ei saanut kunnon otetta rinnasta. "Taistelemme" edelleen asian kanssa, mutta enimmäkseen imeytys sujuu jo kohtalaisen hyvin. Paino on noussut todella hyvin ja vauva vaikuttaa sopeutuneen hyvin kotiin, jonne pääsimme viime perjantaina vajaa viikko sitten. 

Me kolme

Talon miesenergiat lisääntyivät

Pikku Prinssin vaatteet olivat vähän isohkoja :)

Eilisessä kontrollikäynnissä selvisi, että vauvan bilirubiiniarvot ja keltaisuus olivat laskeneet sen verran, että kontrollikäynnit ovat ohi. Neuvolantätikin ihasteli todella hyväkuntoista ihoa, jota ylläpidetään pehmeänä viikoittaisella öljyhieronnalla ja päivittäisellä jumpalla. Nyt sitten vain vähäunista arkielämää ja imetysharjoittelua! En olisi jaksanut millään yksin tuon imetysasian kanssa. Kiitollisuutta osoitan erityisesti todella asiantunteville Taysin kätilöille ja hoitajille. Sain apua vauvan hoidon ja etenkin imetyksen ensiaskeleille niin paljon, kun sitä tarvitsin. Tosin itsekin tarvitsee olla aktiivinen ja hoitajat sanoivatkin, että haluavat antaa minulle opastusta, koska olen niin motivoitunut. Tuntuu, että imettämiseen vaadittaisiin kunnon kurssi ja ymmärrän, miksi monet äidit luovuttavat ja alkavat antaa korviketta, jos imettäminen ei heti lähde sujumaan. Se vaatii joskus todella paljon kärsivällisyyttä molemmilta ja tiedän itse, että tämä haaste on nyt otettava vastaan. Haluan tehdä kaikkeni vauvan hyvinvoinnin eteen. Niin tein synnytyksessä ja teen sen jälkeen.

Ruuhkaa imetyssessiossa

Kokemus on opettanut jälleen rutkasti nöyryyttä ei vain elämää vaan myös länsimaista lääketiedettä kohtaan. Ilman sitä, olisin varmaan vieläkin supistelemassa kipujen kourissa :) En kadu yhtään, että en päässyt Vammalaan synnyttämään - Taysissa minulla oli varmasti paras mahdollinen hoito siinä tilanteessa. Superkiitokset menevät tietenkin myös Heikille, joka jaksoi tukea ja valvoa kanssani ja olla läsnä koko synnytysprosessin. Kokemus oli tulevalle isälle lähes yhtä tuskallinen, koska ei ole helppo katsoa sivusta toisen kärsimystä, kun ei voi tehdä mitään auttaakseen. Joskus ennen synnytystä kauan kauan sitten ehkä jo lapsena mietin, että kaksi ikävää aikuisuuden asiaa ovat ne, että miehet menevät armeijaan ja naiset synnyttävät. Vertasin näitä asiaa keskenään, että varmaan yhtä ikäviä. Synnytysreissun jälkeen Heikki tarkensi asiaa siten, että "naisten synnytystä voisi verrata siihen, että miehet menevät sotaan kuolemaan...". Myös maratonivertaus ei tuntunut kohdallani sopivalta. Kokemus vastasi ehkä ainakin viittä maratonia.

Jälkeenpäin olen kuullut myös näitä "vähemmän mukavia" synnytyskokemuksia mm. sukulaisiltani, jotka eivät halunneet pelotella minua ennen tapahtumaa. Tajusin myös, että liikunnan ja treenin "ansiosta" lantionpohjan lihakseni olivat sen verran tiukat, että sekin saattoi lisätä kipua ja estää rentoutumista. Näin kuulemma monella urheilijalla ja aktiiviliikkujalla (tiedoksi vaan). Siispä ensi synnytykseen valmistaudun ehkä hieman eri tavalla :) - tosin uusi synnytys ei ihan heti ole käynyt mielessä. Jokatapauksessa sain varmasti juuri ne kokemukset, mitä tarvitsin. Mikään ei mennyt, niinkuin ajatteli tai toivoi - tämänhän jo tiedollisesti tiesin, mutta että näin rankasti sitten...Toisilla naisilla käy onni, kun synnytys sujuu helposti ja varmasti se onkin todennäköisempää, jos se lähtee käyntiin laskettuna aikana luonnollisesti. Yksi tuttuni laittoi minulle positiivisia kokemuksiansa luomusynnytyksestä vähän ennen synnytyspäivää, mutta sanoi, että imettäminen oli yhtä tuskaa kivun suhteen. Itselläni taas imettäminen on maailman ihaninta (sitten kun se lähtee sujumaan), vaikka se hieman nipistääkin. Ei siis kaikkea hyvää tai pahaa anneta samalle :) 

Päivät menevät nyt älyttömän nopeasti ja vaihtelevasti. Yhtenä hetkenä olen täynnä iloa, toivoa ja onnea ja toisena itken epätoivon partaalla. Kuitenkin päivä toisensa perään asiat näyttävät menevän paremmin. Levätä kuulemma pitäisi aina kun vauva nukkuu, mutta en oikein osaa ainkaan vielä nukkua päiväunia. Onneksi prinssimme nukkuu öisinkin säännöllisissä kolmen tunnin pätkissä ja pääsemme nukkumaan silloin. En tiedä kyllä mitään parempaa, kuin nukkua vauvan vieressä - herätä pieneen nälkätuhinaan, syöttää, vaihtaa vaippa ja jatkaa taas tyytyväisinä unia. On tämä äitiys maailman ihaninta ja samalla niin ennalta-arvaamattoman haastavaa. Se on jo tässä vaiheessa varma, että vanhemmuus on kasvattavinta ikinä. Korkkasin eilen kirjahyllystä Basam booksilta joululahjaksi saamani kirjan "Tietoisen läsnäolon opas vanhemmille" ja sain siitä heti paljon voimia. Sen on yllättäen kirjoittanut vaikeita kokemuksia vauvojen ja lapsiensa kanssa läpikäyneet. Vaikeita aikoja varmasti riittänee kaikille vanhemmille, mutta on hyvä muistaa, että kaikki on tässä ja nyt - aina. 

Kisut ovat sopeutuneet hyvin uuteen asukkiin, vaikka aluksi luulivat, että uudet tavarat olivat heille :)

Päivitys torstailta: Suolistossani majaileva ameeba ja jokin muu alkueläinlöydös olisivat sittenkin vaarattomia, eikä niitä lähdetä ainakaan perinteisellä lääketieteellä hoitamaan varsinkin, kun oireeni loppuivat saman tien, kun synnytin. Selvitän tottakai itse vielä asiaa ja etsin luonnonmukaisempia häätövaihtoehtoja, vaikka lääkärin mukaan tuo jokin "alkueläin" kuuluu suolistoon..tiedä näitä. Vauvalle asiasta ei pitäisi kuitenkaan olla haittaa. 

Kiitos Evita! Matka jatkuu taas: http://quinoaa.blogspot.com/

Ajatuksia

Bye bye!

Neuvolakokemuksia ja healthy baby code

Ajatuksia

Raskaus- ja äitiysaikana on joutunut väkisinkin törmäämään virallisiin ravintosuosituksiin, jotka yhä useammat tajuavat kyseenalaistaa