Tämähän oli kiinnostava artikkeli ja herätti joitain kysymyksiä ajattelustasi.

Miten aiemman elämänkokemuksesi ja nykyisten mielipiteittesi perusteella arvioit:

Mikäli parisuhteessa (esim avoliitossa) tuntuu tökkivän ja sitä jatkuu pitempään ja toisella on samat fiilikset, niin kannattaako sinusta mennä esim parisuhdeterapiaan, yhteisille istunnoille psykologille tms vai tulisiko sinusta suht. pian lopettaa suhde/vaihtaa partneria mikäli ei enää tunnu synkkaavan niin kuin ennen.Osaisitko omasta puolesasi sanoa, mitkä sinusta ovat tuntomerkkejä siitä, ettei vielä kannata suhteessaan luovuttaa ja antaa suhteen loppua vaan kannattaisi vielä yrittää?

Pidätkö ihanteena elinikäistä liittoa/ parisuhdetta vai onko sinusta OK, että ihmisellä on esim useita avoliittoja/seurustelusuhteita/avioliittoja elämänsä aikana?

Onko sinusta tavoiteltavaa ja ponnistelujen arvoista pyrkiä koko elämän kestävään parisuhteeseen vai kannattaako mennä vain fiiliksien mukaan tavoittelematta tietoisesti suhteen kestävyyttä?

Minusta jopa kaunokirjallisuus on usein aika ajatuksia herättävää ja inspiroivaa: voi sukeltaa kuviteltujen ihmisten tunnemaailmaan ja eläytyä heidän ajatuksiinsa ja mietiskellä sitten omaa parisuhdettaan välillä uusien virikkeiden kautta ja taas hieman eri näkökulmasta. Luetko muuten romaneja tai muuta fiktiivistä kirjallisuutta ja pidätkö niillä mielikuvituksen ja luovuuden hedelmillä olevan suurta mahdollista lisäarvoa ihmisen elämän tason ja ilon saamiseksi? Itse iloitsen paljon esim kiinnostavista ihmissuhderomaaneista.

Minusta parisuhde on yksi suurimpia elämäniloja, mutta olin kyllä usein aivan onnellisessa olotilassa sinkkunakin. Se onkin tietenkin helpoin lähtökohta tasapainoiselle parisuhteelle.

Tunnen kyllä joitain, jotka ovat parisuhteessa narsististen ihmisten kanssa ja niin henkisesti riippuvaisia, etteivät pysty millään irtaantumaan, vaikka heidän henkinen hyvinvointinsa on suhteen alkamisen jälkeen aivan romahtanut. Minusta varsinkin tällöin ammattiauttajan apu olisi hyvästä ja tarpeen. Ennen suhdetta, jotkut näistä narsistin kanssa yhteen päätyneistä ovat voineet todella hyvin. Joskus toinen voi olla niin sairas päästään, että suorastaan sairastuttaa toisenkin, vaikka yleensä ihmisen hyvinvointi toki lähtee eniten ihmisestä itsestään. Joskus ympäröivä kulttuurikin voi olla haitallinen ihmisen ja parisuhteiden hyvinvointia ajatellen. (Esim alistavat ja sortavat diktatuurivaltiot omituisine, ahdistavine lakeineen.)

Niin, että asiat ovat melkoisen monisyisiä tuon onnellisuuden suhteenkin. Olisi kiva lukea vastauksiasi kysymyksiini ja ehkäpä vielä muitakin mietteitäsi aiheesta. :)

Ihana kirjoitus, kiitos! Halusin heti lähettää kullalle viestin, että rakastan häntä ;)

Toi mitä kirjoitit, oli mielestäni niin paikkansa pitävää. Monikin lankeaa helposti siihen, että kun itse harmittaa ja ärsyttää ja ahdistaa ja on tyytymätön fiilis, siitä syyttää muita, ihan vaan koska se on helpointa, ja tietysti helpoimmat syntipukit ovat ne läheisimmät, eli perheenjäsenet.

Nuorempana oletin, että Sitten kun löydän sen jonkun, niin sitten olen onnellinen! No, sanomattakin selvää, että totuus sattui, kun sen tajusin. Ei siinä mitään, homma voisi toimia siltikin, koska eläessähän sitä ihminen oppii.. jollei siis olisi ollut muita ongelmia esteenä.
Huono lähtökohta parisuhteelle kun on se, että on jo valmiiksi masentunut, ahdistunut ja itsetuhoinen. Ei siinä ole kovin hyvä suhde itseensä ja vaikuttaa se sitten muihinkin ihmissuhteisiin aika tavalla.

Tämä viimeisin parisuhteeni, nyt seitsemisen vuotta kestänyt, on kyllä ollut valtavaa oppimisen aikaa. Sitä on ymmärtänyt asioita ihan uudella tavalla tässä seitsemän vuoden aikana, koska sitä ei enää ole niin nuori ja naiivi, on yhdessä melko normaalin ongelmattoman ihmisen kanssa (kaikenlaisia muunlaisiakin on tavattu, sellaisia jotka vievät ihan oikeasti entistä syvempään ahdinkoon) ja on saanut apua omiin mielenterveydellisiin ongelmiin, kuten nyt nuo masennus ja ahdistus, jotka menivät jo hyvin pahaksi.

Mutta ei se ole helppoa ollut, vielä mitä! Ei ole helppoa vieläkään.
Minä olen (ollut) juuri niitä ihmisiä, joilla on ollut tapana syyttää koko muuta maailmaa omista ongelmistani. Puolustusreaktio, voisin sanoa, koska olen toki tuntenut silti itseni syylliseksi aina ja kaikkeen, mutta joinain hetkinä se on vaan helpointa unohtaa ja valittaa kaikille muille, että "Miksi te ette ikinä..." ja "Mun elämä on ihana paskaa, koska sä et..." jne.

Iloinen uutinen on kuitenkin se, että vuosien pohtimisen ja omaan itseensä tutustumisen takia tiedän nyt tuonkin seikan. Ei se silti tarkoita, ettenkä stressaantuneena ja valtavan ahdistuksen iskiessä päälle edelleen syyttelisi muita (kuten puolisoani) kaikesta, mutta ainakin me molemmat tiedetään, että näin on, että en tosissaan tarkoita, sitä mitä sanon, ja asiasta on mahdollista puhua myöhemmin ja pyytää anteeksi.
Tulee vielä varmasti vaatimaan paljon työtä, että pääsen tuostakin tavasta eroon, mutta ehkä jonain päivänä :)

Pääasia on kuitenkin se, että itse tiedän, mitä teen ja miksi, ku että teksiin vain asioita, ymmärtämättä edes tekeväni niitä. Siinä on sitten mahdollisuus kasvuua, koska ei voi muuttaa jotain, jossei ensin tiedosta sen olemassaoloa.

Ihana lahja tämä parisuhde, koska uskon, että olen kehittynyt tässä paljon enemmän kuin yksin, juuri siksi, kun itseni ja muiden kanssa toimeentuleminen on minulle aika ongelmallista. Ja ihana ihminen, kenen kanssa olen, kun on jaksanut katsoa minua kaikki nämä vuodet, koska huolimatta kaikista ongelmistani, olen hänen mukaansa pohjimmiltani ihana ihminen. <3

Oliko tässä siis sinun ajatuksiasi?

Ainu: Kokemukseni myötä näkisin, että pelkkä kumppanin vaihto tai ero ei ole ratkaisu, ellei itse ole valmis muuttumaan. Joskus kuitenkin meidän tulee käydä läpi useita ulkoisia olosuhteisen muutoksia - oli ne sitten työ, parisuhde, asunto jne. kunnes tajuamme, että onni ei tule vaihtamalla niitä. Tärkeintä olisikin tiedostaa se, mikä suhteessa tökkii ja peilata sitä itseensä: mitä odotuksia minulla on toista kohtaan? Odotanko, että toinen tekee oloni paremmaksi? Onko minulla alitajuisia haluja, joita pakenen? Pystynkö olemaan aito itseni ja toteuttaa itseäni tämän kumppanin kanssa jne.
Pitää siis olla rehellinen niin toiselle, mutta etenkin itselle.
Sitten kun itsetuntemusta on tarpeeksi, on päätös suhteestakin selvä. Sitä voi joko jatkaa tai sen voi lopettaa. Molemmissa tapauksissa tulee olla sisäistettynä se, että onni ei tule toisesta vaan asuu sisällämme.
Sinällään ei välttis ole merkitystä kuinka monta suhdetta on. Oppiminen tapahtuu niin monen eri asian kautta eri ihmisellä - toisella yhdessä pitkässä suhteessa, toisella useissa. Tietenkin esim. useat avioliitot voivat kertoa helposti siitä, että paetaan jotain (itseä).
Oma kehitys ja kasvuvaiheemme määrittelevät sen, millaisena olosuhteet heijastuvat ulospäin. Toisessa vaiheessa voi olla hyvä olla yksin -sinkku, kun taas toisessa vaiheessa parisuhteessa saamme suuremman opin.

Ja selvennykseksi: artikkeli ei ole minun kirjoittamani, mutta allekirjoitan sen sanoman. Itsellä ei ole kokemusta parisuhdekursseista tms. ja ne voivat olla paikallaan, jos ei ole varma päätöksestä. Luulen, että niiden tavoite on lisätä itsetuntemustamme. Sen lisäämiseksi on monia keinoja.